Kolumnit Uutiset

Kun mummo Lammille käveli

– Minä lähden nyt pankkiin. Menen kävellen, jos linja-auto ei taaskaan tule. Vai lähteekö joku viemään Lammille?

Näin huikkasi äitipuoleni, eli mummo, kuten me häntä kutsuimme, ja seisoi tip top kunnossa ovella käsilaukku kainalossaan.

Asiaan liittyi muutamia pulmia, kuten se, että oli ilta ja pankki oli kiinni. Eikä pankki ollut Lammilla vaan keskikaupungilla, ja hän oli käynyt siellä viimeksi toissapäivänä.

Jos hyvin kävi, saimme mummon uskomaan, että juuri sillä kertaa ei kannattanut lähteä. Jos kävi huonommin, saatoimme huomata, että hän oli hetken päästä lähdössä uudestaan asioille.

Välillä kuulimme vasta jälkeenpäin kertomuksia siitä, kuinka mummo oli omasta mielestään kävellyt kymmenien kilometrien matkan Lammille ja takaisin tai saanut joltakin ystävälliseltä mieheltä kyydin pankkiin.

Toistuvat pankkireissut olivat kuitenkin harmittomia verrattuna pelkoihin, joiden vallassa mummo eli, kun muistisairaus eteni.

Hän alkoi kertoilla, kuinka nurkissa pyöri varkaita ja humalaiset valvottivat illalla. Kun yritin ehdottaa, että televisio kannattaa sulkea yöksi, mummo hurjistui: eihän ihmisiä voi jättää sinne laatikkoon mätänemään.

Valoisampi harha oli torilta aikoinaan ostettu pehmokoira, joka oli mummon mielestä elävä ja jonka isävainajani oli lähettänyt hänelle taivaasta.

Reilusti yli kahdeksankymppinen mummo oli tuohon aikaan fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa. Kun hän pääsi onnekkaasti intervallipaikan kautta vanhainkotiin, moni luuli häntä jonkun asukkaan omaiseksi.

Lyhyt juttutuokiokaan ei välttämättä paljastanut mitään, sillä eihän vieraampi osannut epäillä mummon tarinoita Amerikan-matkoistaan. Me läheiset toki tiesimme, että Tanskan Legolandissa mummo oli käynyt, mutta ei sen kauempana.

Näin jälkeenpäin ajatellen me taisimme olla onnekkaita. Mummo pääsi tuolloin kymmenkunta vuotta sitten vanhainkotiin juuri, kun meno kotona alkoi käydä aivan mahdottomaksi.

Hän ehti jo lämmittää taloa pitämällä uunia päällä ja uuninluukkua auki. Lääkedosetin otimme pois huomattuamme, että lääkkeet hupenivat pikavauhtia, kun vuorokausirytmi oli sekaisin. Heitimme pahentunutta ruokaa salaa roskiin.

Mummolle yritettiin tarjota sekä kotipalvelun että kotisairaanhoidon apua. Silloin, kun niistä olisi ollut hyötyä, hän kieltäytyi ehdottomasti. Kun hänestä ei enää ollut kieltäytyjäksi, ei käynneistäkään ollut hyötyä.

Julkisuudessa käydään keskustelua muistisairauksien yleistymisestä ja siitä, miten omaiset joutuvat taistelemaan jopa vuosikausia saadakseen vanhuksen ympärivuorokautisen hoivan piiriin, kuten termi kuuluu.

On kaunis ajatus, että vanhus voisi asua omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista. Yksin asuvalle muistisairaalle vanhukselle koti ei kuitenkaan ole paras eikä ainakaan turvallinen paikka.

Me sentään asuimme naapurissa, ja voi vain kuvitella, minkälainen huoli kauempana asuvilla omaisilla on vastaavassa tilanteessa.