Uutiset

Kun vanhan raspikurkun puhelin soi

Ei Marstiota ilman Harria, eikä varsinkaan ilman raspikurkkua.

Kun Harri Marstio vastaa puhelimeen, puskee korvaan kovasti kirkasäänistä mekkalointia.

-Mulla on yksi lapsi, mutta se osaa meluta niin, että kuulostaa useammalta, naureskelee Marstio pehmeästi.

Pakko lähteä liikkeelle siitä raspista, joka on ollut superliimalla kiinni miehen kurkussa jo yli kaksi vuosikymmentä. Erityisesti siksi, että uusimalla levyllään, 10, Marstio ei edes kuulosta siltä.

-Raspisuutta tulee silloin kun lauletaan kovaa ja korkealta, mutta levyllä on laulettu pikemminkin matalalta ja hiljaa. Raspikurkusta syntyy helposti tunnelma, että jätkällä on möreä ääni, ja kaikki on siinä. Ikään kuin äänen taakse ei kätkeytyisi mitään.

Marstio ei kuitenkaan jaksa suhtautua liikanimeen turhan vakavasti. Vitsi on kärsinyt inflaation, mutta jos niin halutaan, saa häntä kutsua vaikka kaikkien suomalaisten raspikurkkujen äidiksi.

-Mä olen raspikurkkujen kuningas! Kruunaamaton tosin, heh, heh.

Palikat löysi paikkansa

Julkaisurintamalla Marstio on ollut hissukseen viitisen vuotta. Keikkaa hän on tehnyt soolona tai duona Nipa Niilolan kanssa 70-100 illan vuosivauhdilla.

-Pöytälaatikkoon on kertynyt kaiken näköistä pientä näidenkin vuosien aikana, mutta ei vaan mitään semmoista, joka olisi ollut ajankohtaista julkaista.

Noin vuosi sitten alkoi tapahtua. Tuottaja-basisti Tom Nyman kertoi yhteistyöhaluistaan Kultakurkkujen hautaamisen jälkeen ja miehet päättivät kehitellä jotakin yhdessä. Kului kuukausi pari ja Marstio sai puhelinsoiton levy-yhtiö EMI:stä. Se oli kiinnostunut julkaisemaan hänen kymmenennen levynsä. Tällaista ei oikeassa elämässä tapahdu.

-Mäkin ihmettelin, että onko linjat menneet sekaisin? Koin sen semmoisena työnsankarin mitalina. Tosiaan palikat löysi paikkansa aika sujuvasti, niitä ei tarvinnut ruveta viilaamaan.

Nyman keräsi muusikot ja melkoisen kaartin keräsikin. Pari viikkoa sitten ilmestyneellä levyllä soittavat muun muassa Antero Jakoila, Tommi Viksten, Jukka Gustavson, Pekka Gröhn, Safka Pekkonen, Heikki Virtanen ja Keimo Hirvonen.

-Mulla on vaan semmoinen fiilis, että levyt täytyy tehdä oikeiden soittajien kanssa. Totta, siinä on käsityöläishenkeä. Se vaan sopii mulle paremmin. En ole koskaan ollut kauhean moderni. Niinku missään mielessä, Marstio hekottelee.

Onnistunut ammatinvalinta

-Jonkun suodattimen läpi joku vaan pääsee sattumoisin ja jää jotenkin kytemään, kuvailee Marstio siitä tapaa, jolla tietyt biisit päätyvät hänen levyilleen.

Uusimmalta löytyy esimerkiksi Kasevaa, Anssi Tikanmäkeä, Cat Stevensiä, Jim Pembrokea ja Hectoria. Laulaja myöntää olevansa jonkin sortin nostalgikko ja epäilee, ettei veivaa kymmenen vuoden kuluttua tämän päivän hittejä.

-Nykyään kaikki on liukuhihnahommaa. Pistetään tietokoneet rallattamaan ja syydetään iskelmätaustaa. Solisti vaan vaihtuu.

Marstiota rassaa myös nykyisen musiikkibisneksen kiivastempoisuus.

-Levyt kestää kaksi viikkoa ja sitten vaihtuu trendi. Sitä, jolle keksitään kaupallinen arvo, buukataan niin kybällä, ettei tilaa jää oikein millekään muulle.

Muusikon hommia hän ei kuitenkaan ole missään vaiheessa suunnitellut muiksi vaihtavansa. Ihmisten lähelle meneminen huvittaa edelleen.

-Se on ammatinvalintakysymys. Jotenkin vaan viihdyn tuolla maantiellä. Varsinkin kesällä Suomi on äärimmäisen kaunis maa ajalle vaikka yötä myöten. Se on ihan mahtavaa!

Ensi vuonna Marstio täyttää 50 vuotta ja samalla tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun hänen nimensä nähtiin ensimmäistä kertaa levynkannessa. Laulaja arvelee sen olevan juhlinnan paikka. Ajatus ”isomman seurueen” ottamisesta mukaan Suomen maanteille on käynyt mielessä.

-Mutta oikeasti olen siinä iässä, etten voi enää ajatella 5-vuotissuunnitelmia. Mennään asia kerrallaan ja katsotaan mihin kulkeudutaan. (HäSa)

Päivän lehti

6.4.2020