Uutiset

Kun vuori alkoi täristä

Kaistale Himalajaa vajosi Nepalin maanjäristyksessä 25. huhtikuuta. Suomalainen Matti Sunell oli tuolloin nousemassa kohti Mount Everestin naapurihuippua Lhotsea. Retkikunta jäi saarroksiin leiripaikkaansa 6 000 metrin korkeuteen.
 
Synkkä jyly alkoi puoliltapäivin. Aamun ja aamupäivän aikana retkikunta oli kavunnut vaarallisen jääputouksen yli perusleiristä ykkösleiriin ja vetäytynyt telttoihin lepäämään, kun koko valtava vuori alkoi tutista. Se tuntui uhkaavalta ja oudolta, likimain maailmanlopulta.
 
Maailma ei tärinään loppunut, mutta suomalaisen Matti Sunellin matkan se lopetti. Uupunut kiipeilijä säntäsi ulos teltasta ja tajusi, että jyrinä irrotti jäämassoja leirin yläpuolelta. Massiivinen valkoinen pilvi vyöryi kohti. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
 
Siellä tapahtui Nepalin maanjäristys.
 
Jälkijäristyksineen ja seurauksineen järistys vaati lähes 9 000 ihmisen hengen ja tuhosi tai vaurioitti yli 500 000 rakennusta.
 
Myös Himalaja joutui koville. Tutkijoiden mukaan osa vuoristosta vajosi metrin verran. Mount Everestkin saattoi madaltua.
 
Matti Sunell oli siellä 25. huhtikuuta. Nyt hän on kotonaan Helsingin Myllypurossa, vaikka ei pitäisi. Aina kaikki ei vain mene suunnitelmien mukaan. Musiikinopettajan työstä otetun aktiiviloman loppuosasta tuli passiivinen luppoloma.
 
Sunell lähti matkaan huhtikuun alussa. Tarkoituksena oli tavoittaa 8 848-metrisen Mount Everestin 8 516-metrinen naapuri Lhotse. Niille vievät reitit eroavat toisistaan vasta aivan lopussa. Melkein huipuille asti kiivetään samoilla lumilla ja jäillä.
 
Brittilegenda Daniel Mazurin johtama retkikunta kokoontui Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa 7. huhtikuuta. Englanninkieliseen maailmaan painottuneeseen joukkoon kuului kymmenen varsinaista jäsentä ja saman verran paikallista henkilökuntaa.
 
– Australia, Uusi-Seelanti, Skotlanti, Britannia, Tshekki ja Romania, 52-vuotias Sunell luettelee muiden jäsenten kotimaita.
 
– Mukana oli tällaisia samanikäisiä viisikymppisiä miehiä, yksi nuorempi pariskunta ja yksi alle kolmekymppinen kaveri. Kovakuntoisia ja urheilullisia olivat kaikki, ja kiipeilijöinä samalla aaltopituudella.
 
Sunellille Himalajan-matka oli kolmas. Vuonna 2010 hän ylsi 8 188-metrisen Cho Oyun ylimmälle telttaleirille, mutta huippu jäi lumisateiden vuoksi saavuttamatta. Kolme vuotta myöhemmin valloitus onnistui.
 
– Silloin tarkoituksenani oli nousta ihan eri vuorelle, mutta se retkikunta peruuntui. Koska siinä oli samaan aikaan lähdössä toinen joukko Cho Oyulle, liityin siihen. Retkikunnan kaikki jäsenet pääsivät huipulle.
 
Onnistumiset ja epäonnistumiset ovat Himalajalla sesonkipeliä. Sään ja varsinkin lumitilanteen vuoksi korkeimpia lakipisteitä ei saavuta joinakin vuosina juuri kukaan. Vastaavasti hyvinä vuosina huipulla tuulettajia voi olla toista sataa.
 
Yli 8 000 metrissä taivasta tavoittelevia ”kasitonnisia” on maailmassa 14. Kaikki ovat Himalajan alueella Nepalin, Kiinan, Pakistanin ja Intian ryppyisillä rajamailla.
 
– Noin puolelle niistä tehdään kaupallisia retkiä. Loput ovat liian vaativia, Matti Sunell kertoo.
 
– Siellä on siis kaupallisia järjestäjiä, joiden retkille ilmoittaudutaan. Ehtona on aikaisempi käynti jollakin isolla huipulla, mutta eipä tuota juuri kontrolloida. Miehen sanaan luotetaan.
 
Sunellin käyttämä Summit Climb on pieni yhteisyritys. Se on länsimaalainen firma, jonka nepalilaiset kumppanit vastaavat kuljetuksista ja muista käytännön palveluista. Raskaimman työn tekevät kantajina, oppaina ja avustajina toimivat paikalliset sherpat.
 
Kahden Kathmandussa vietetyn valmistelupäivän päivän jälkeen retkikunta lensi 9. huhtikuuta Luklaan. Se on 2 860 metrin korkeudessa sijaitseva pieni lentokenttäkaupunki koillisessa Nepalissa.
 
– Sieltä alkoi neljän päivän jyrkkä nousuvaellus Mount Everestin ja Lhotsen perusleiriin 5 364 metrin korkeuteen. Kävely oli hieno osa matkaa ja samalla vähittäistä totuttautumista ohueen ilmaan.
Ihan noin vain sinne ei voi tupsahtaa.
 
Kaikille retkikunnille yhteinen perusleiri leviää kivisellä jäätiköllä kilometrin pituisena telttakylänä, jossa saattaa majailla samanaikaisesti satoja länsimaisia kiipeilymatkaajia.
 
– Ja siellä vietetään paljon aikaa, Sunell muistuttaa.
 
– Ensin leirissä oleskellaan kaikessa rauhassa muutama päivä. Sitten tehdään totuttautumisnousu, jolta palataan vielä kenties viikoksi odottelemaan ja lepäämään. 
 
Totuttamisnousu ei ole mikä tahansa treeni.
 
Perusleiristä Mount Everestin ja Lhotsen huipuille vievällä reilun kolmen kilometrin reitillä on neljä välileiriä, joista kolmessa ensimmäisessä yövytään.
Totuttautumisessa kavutaan yleensä jopa kolmanteen leiriin 7 000 metriin saakka, jonka jälkeen – todellakin – laskeudutaan vielä alas perusleiriin. Varsinainen koitos alkaa vasta myöhemmin.
 
– Me saavuimme Luklasta perusleiriin 17. huhtikuuta, Matti Sunell selaa kalenteriaan.
 
– Sää oli aurinkoinen, mutta yllättäen tuli myös lunta. Tunnelma oli kuin Suomessa kevättalvella. Päivisin pärjäsi melkein t-paidalla, mutta auringon laskeuduttua piti äkkiä vetää untuvatakkia niskaan. Takatalvikin siinä vaani.
 
Totuttautumisnousun retkikunta pääsi aloittamaan vasta lauantaina 25. huhtikuuta.
 
Kiipeilypäivästä tuli dramaattinen ja lajissaan ainoa. Kiipeily loppui siihen, mutta sitä joukko ei vielä silloin tiennyt. Kukaan ei osannut varautua 7,9 magnitudin maanjäristykseen. Se pani massat vyörymään ennalta-arvaamattomalla tavalla.
 
– Siinä on perusleirin yläpuolella heti alussa iso haaste, erittäin vaarallinen 600 metriä pitkä jääputous, jota ei mielellään ylitä monta kertaa. Se on ihan hirveää louhikkoa, Sunell selittää.
 
– Alue elää, muuttuu ja romahtelee normaalioloissakin koko ajan. Siksi se on niin vaarallinen. Viime vuonna 16 sherpaa kuoli siellä lumivyöryssä.
 
Liikkeelle lähdettiin varhain aamulla, melkein aamuyöstä. Aikataulun sanelee aina aurinko. Iltapäivällä ei enää liikuta, sillä lämpö lisää lumivyöryjen riskiä.
 
Kaikkiaan nousijoita oli eri retkikunnista kenties satakunta. Matti Sunell muistelee ihastelleensa otsalamppujen valonauhaa mustassa jäämaisemassa.
Ensimmäiseen yöpymisleiriin joukko saapui keskipäivän aikaan. Silloin vaarallinen jääputous oli ylitetty, saappaat saatu pois kipeistä jaloista ja väsynyt kroppa taitettu telttaan vaakatasoon.
 
– Sitten alkoi jymy, Matti Sunell kuvailee.
 
– Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Retkikunnan johtaja ehti vain komentaa armeijatyyliin, että tarttukaa jäähakkuihin. Kun hakun lyö jäähän ja pitää siitä kiinni, voi yrittää välttää vyöryn viemäksi joutumisen.
 
Kukaan ykkösleiriläisistä ei joutunut vyöryn viemäksi. Jäämassojen sijasta leirin yli pyyhkäisi vain valtava lumipölymyräkkä, joka ei aiheuttanut vahinkoja.
 
– Parin minuutin päästä kopistelimme jo lunta yltämme ja ihmettelimme, mitä oli tapahtunut, Sunell kertoo.
 
– Tietenkin olo oli myös pelästynyt. Emme tienneet, tuleeko sieltä vielä jotain. Sortuuko jäätikkö? Putoammeko johonkin ammottavaan railoon?
 
Kokonaistilanne alkoi valjeta iltapäivällä. Alas perusleiriin oli iskenyt paljon voimakkaampi myräkkä. Siinä lensi jäätä, kiviä ja lunta. Se oli tuhonnut osan leiristä ja surmannut siellä ihmisiä. Kaiken kaikkiaan uhreja oli 18.
 
Vähitellen selvisi myös, että ykkösleiristä oli vaikeaa ellei mahdotonta päästä omin avuin pois.
 
– Jääputous on siinä se vaarallinen alue, jonka yli kulkevaa reittiä sherpat pitävät yllä. He ovat ”ice fall doctors”, Matti Sunell selittää.
 
– Nyt perusleiriä koetelleet luonnonvoimat olivat runnelleet myös sherpojen leirin, ja he lopettivat työnteon. He pitivät hommaa kenties niissä oloissa liian vaarallisena tai sitten heidän apuaan tarvittiin kotikylissä.
 
Oli miten oli, ykkösleiriin saarroksiin jääneillä kiipeilijöillä ei ollut enää reittiä eikä oppaita.
 
Koska leirissä oli myös huomattavasti Summit Climbin joukkoa isompia retkikuntia, niiden kokeneista jäsenistä arveltiin saatavan reitin tunnustelijoita ja tarkistajia, mutta sekin suunnitelma oli pakko hylätä. Jääputouksen kautta ei kerta kaikkiaan voinut yrittää alas.
 
Seuraava päivä kului odotellessa. Sitten ne kiipeilijät, joilla oli kallis ja kaiken kattava vakuutus, alkoivat soittaa apua satelliittipuhelimilla.
 
Seurauksena oli helikopteriralli. Leiri tyhjeni maanantaina 27. huhtikuuta siihen malliin, että lopulta jäljelle jäi vain Summit Climbin pikkuryhmä.
 
– Viimein mekin menimme tasanteelle odottelemaan, ja kaksi kerrallaan meidät lennätettiin pelastushelikopterilla perusleiriin. Matkahan ei ollut pitkä. Siellä muu väki oli meitä vastassa. Tulimme ylhäältä viimeisinä, Matti Sunell kertaa.
 
Ilmasilta jatkui perusleiristä eteenpäin, kun kalliisti vakuutetut kiipeilijät lennättivät itsensä helikoptereilla lentokentälle.
 
Sunell ei lähtenyt kopterilla. Hän jäi leiriin vielä joksikin aikaa.
 
– Olihan siinä edelleen sellainen tietous, etteivät järistykset ja vyöryt välttämättä siihen loppuneet.
 
– Kun perusleirin ympärillä on kolmessa suunnassa jäämassoja päällä, yöllä ei pimeässä teltassa voinut olla kuuntelematta ulkoa kuulunutta kohinaa ja miettimättä uuden ison vyöryn mahdollisuutta. Täällä kotonakin vielä joskus alitajuisesti havahdun viereisen rakennustyömaan ääniin.
 
Matti Sunell lähti perusleiristä jalkaisin, samaa tietä kuin oli tullut.
 
Alamäkivaellus Luklan lentokentälle sujui kolmella yöpymisellä. Taipaleen varrella näkyi pahasti vaurioituneita kyliä. Esimerkiksi alueen ylin vakituisesti asutettu taajama Pheriche oli surkea näky.
 
– Ei siinä oikein kehdannut jäädä edes katsomaan, saati valokuvaamaan, Sunell huokaa.
 
Luklassa hän pääsi sujuvasti Kathmandun koneeseen. Nepalin pääkaupungissa hän onnistui aikaistamaan paluulentonsa niin, että Suomen pääkaupungin tasainen asvaltti oli jalkojen alla 7. toukokuuta. Silloin oli kuulunut tasan kuukausi retkikunnan ensitapaamisesta Kathmandussa.
 
Nyt miehen olo on sekä pettynyt että tyytyväinen.
 
– Paljon pahemmin olisi voinut käydä. Lisäksi olen yhtä kokemusta rikkaampi ja näin ne upeat paikat, kiipeilijä listaa plussia.
 
– Retken tyssääminen tietenkin harmittaa, mutta raskaammin sen taisivat ottaa ne Mount Everestille menijät, jotka olivat maksaneet matkastaan yli 22 000 euroa. Oma 10 000 euron budjettini oli huomattavasti kohtuullisempi.
 
Uusintaa Sunell ei ole vielä miettinyt. Selvää on vain, että seuraavan vuoden aikana matkaan ei ole varaa.
 
Tuskin mikään pitää kainuulaislähtöistä kiipeilijää kuitenkaan poissa vuorilta.
 
Pikkupoikana hän luki Kajaanin kirjaston kaikki kirjat Mount Everestistä ja muista huipuista. Aikuisena hän tajusi, että sellaisen voi toteuttaa itsekin: unelman.

Asiasanat

Päivän lehti

3.12.2020

Fingerpori

comic