Kolumnit Uutiset

Kunnes kuolemme kerran

Havahduin hereille ja tajusin olleeni jonkinasteisessa unitilassa, vaikka eihän minun pitänyt nukkua. Valvoin äidin vierellä. Hän sanoi: ”Ei vielä portti auennut.”

Olin äidille läsnä ja hän minulle, aivan kuin 50 sitä hetkeä edeltänyttä vuotta. En olisi voinut enempää iloita, vaikka odotimme jo yhdessä helpotusta, sen portin avautumista.

Kipulääkityksen vaikutus oli ohi ja tarvittiin lisää. Nyt ei enää ollut aika kysyä lupaa äidiltä hoitajan kutsumiseen. Kipuun pitää saada helpotusta, lääkkeet ovat sitä varten.

Noiden äärimmäisen arvokkaiden hetkien opetukset alkavat avautua vasta nyt viisi vuotta myöhemmin: Kuolemaa ei tarvitse pelätä, ja kun suremme, suremme itseämme.

Päällimmäiseksi muistoksi jäi ilo, ilo partaveitsenterävästä järjenjuoksusta ja loppuun saakka säilyneestä pohjalaisesta huumorista.

Suomalaiset kuolevat laitoksissa, monet yksin ja kenties unohdettuina.

Aivan liian moni jää elämässään muutenkin yksin. Pitäisikö yksinäisyydelle tehdä jotakin, eikä keskittyä ehkä jopa liikaakin siihen itse kunkin kuolinhetkeen? Ihmisille vaaditaan hyvää kuolemaa, kun soisi vaadittavan enemmän hyvää elämää.

Ennen kuoltiin enemmän kotona, mutta mikä ihme siitä teki jotenkin paremman? Sekö, ettei kuoleva saanut kivunlievitystä? Toki kuolema tuli silloin tutuksi usein jo pienille lapsillekin. Nykykatsannossa se olisi kyllä aika karua.

Se on oleellista, mikä on tässä ja nyt ja etenkin se, mihin voi vaikuttaa. Kaikki muu on usein harhaan vieviä sivupolkuja.

Ihmetellään ja hämmästellään, kun kuoleman kohtaaminen on nykyihmisille niin kovin vaikeata. Enää ei puutu kuin se, että Ajankohtainen kakkonen järjestäisi kuoleman kohdanneiden kriisi-illan, vai oliko se jo?

Onneksi kuolemasta vieraantumiseen on vuorenvarma ja tasapuolinen helpotus: kaikki me kuolemme kerran.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä vaikeaa kuolemassa voi olla. Se on maailman luonnollisin asia.

Elämällä on alkunsa ja usein armahtava loppunsa. Olennaista on se, mitä tapahtuu siinä välissä.

Äitini oli 10-vuotias, kun hänen oma äitinsä kuoli. Pikkuveljensä hän menetti elokuussa vuonna 1942.

Kun kuolema on ollut niin vahvasti osa elettyä elämää, siihen osaa suhtautua jo kohtalaisen oikealla tavalla, kun omia ikävuosia on 90.

Se ei tarkoita, että suru ja kaipaus olisivat koskaan lähteneet pois.