Uutiset

Kuntahuutokauppa onttoa höpertelyä

Tasavallassa käydään omituista huutokauppaa kuntien lukumäärästä. Alimman luvun huutaja pääsee toviksi pelinavaajaksi.

Pohjanoteeraus on toistaiseksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäälliköllä Markku Lehdolla, jonka alin tarjous oli 20 kuntaa koko maahan. Suomessa on juuri sama määrä maakuntia, mantereella 19 ja Ahvenanmaa päälle.

Mahtaako kansliapäällikkö olla ihastunut Kainuun malliin, jossa kuntapalveluja kokeillaan maakunnallisina.

Lehdon olisi hyvä malttaa hetki, Kainuussa ollaan vasta alussa. Johtopäätösten aika ei ole vielä.

Kilpahuutajat uskottelevat, että hallintorajoja laventamalla pelastetaan peruspalvelut. Ikäänkuin pirstaleinen kuntarakenne olisi ainoa syy ongelmiin.

Jotkut kolportöörit uskovat vapaaehtoisuuteen, kansanvallan vähättelijät ovat pakkoliitosten kannalla.

Itse asianosaisilta, lystin maksajilta eli kuntalaisilta ei toistaiseksi ole kysytty vielä mitään. On tarpeen selvittää, kumman tai keiden kaa, vai sinkkuna.

Arkielämässä on kosolti esimerkkejä pakosta tai hetken mielijohteesta solmittujen liittojen karikoista. Ensin pitäisi tutustua ja seurustella ja jos suhde havaitaan toimivaksi, se syvennetään liitoksi.

Yhtään kuntaliitosta ei toki ole purettu, mutta pakkonaitettujen kärsimyksistä kuuluu jatkuvasti hyytäviä kertomuksia mittaamattomasta osattomuudesta.

Suomessa tehtiin 1990-luvun lopulla merkittävä valinta. Silloin määriteltiin kituva osapuoli. Isoisen oikeudella valtio linjasi, että jos jonkun on kärsittävä, niin kitukoot kunnat.

Niinpä isoveli on sysännyt kunnille joukon uusia velvotteita, mutta unohtanut laittaa rahaa mukaan. Luettelo on pitkä hoitotakuusta esikouluun. Se siitä itsehallinnosta.

Hallitukset yksi toisensa perään on kiehnännyt äänestäjien suosiota veronalennuksilla. Ne on toteutettu tulonhankkimisvähennyksinä, jotka rassaavat juuri kuntien verotuloja.

Jos kunnan veroprosentti on 18, kevennyksen jälkeen netto kunnan kassaan siitä on vain 14 prosenttia.

Siitä, että nykyinen kuntamäärä yli 400 kuntaa, ei ole tarpeen, ollaan melko yksimielisiä.

Liitosten etunenään kuuluvat ne, joissa kunta itse on suurin työnantaja. Sellainen yhteisö pesee toistensa paidat ja niistää nenät, mutta uutta lisäarvoa ei synny.

Jos kunnat pakkoliitetään, nimistä voi luopua ja käyttää vanhan neuvostobyrokratian tapaan juoksevaa numeroa. Vanhat vaakunat kannettaisiin esiin kotiseutujuhlille.

Myös puolueet voisivat luopua väreistään. Vaalien jälkeen yksikään ryhmittymä ei tuntisi mielipahaa tai -hyvää, kun Suomen kuntakartta olisi vain tasaisen harmaa, ei vihreä, punainen tai sininen osoittamassa valtaa.

Pyrkimys suurkuntiin ei ole yksiselitteisen hyvä. Isoillakin on ongelmia, ne eivät automaattisesti voi hyvin. Se on nähty.
Kun iso kaatuu, ruumis on paljon rumempi kuin pienen yhteisön kuolinpesä.