Uutiset

Kuntien asia ei ole tukea raideliikennettä

Lähijunaliikenteen rahoitusta miettinyt työryhmä esittää, että radanvarren kunnat voisivat ostaa junavuoroja. Liikenne- ja viestintäministeriön asettama työryhmä perää kuntia apuun ratkomaan valtion rahapulaa. Valtio takaisi tietyn peruspalvelutason, jota kunnat voisivat halutessaan täydentää.

Huoli tyhjistä junista on toki hyvin aiheellinen. Jos junissa ei ole matkustajia, vuoroja vähennetään. Palvelujen heikentyessä matkustajat siirtyvät yksityisautoihin ruuhkauttamaan teitä ja katuja sekä pilaamaan päästöillä ympäristöä.

Raideliikenteeseen on viime vuosina panostettu suuria summia. Päärataa on peruskorjattu, oikorata Järvenpäästä Lahteen on kohta valmis, kiskokalustoa on uudistettu ja asemanseutuja kohennettu.

Monet kunnat ovat laskeneet kehittämisessään paljolti toimivien junayhteyksien varaan. Asemaseutujen liikenneoloja on parannettu ja asuntorakentamista on ohjattu niiden läheisyyteen.

Mikäli työryhmän rahoitusmalli ottaa tuulta, kunnat pakotetaan kilpailemaan keskenään junavuoroista.

Kun rahaa työmatkaliikenteen tukemiseen löytyy, toivo uusista asukkaista elää. Jos kunnan kirstu puolestaan on tyhjä, loputkin veronmaksajat kaikkoavat naapurikuntiin.

Räikeimmillään kysymys on pyrkimyksestä varmistaa pääkaupungin työvoiman saatavuus. Naapureita maanitellaan maksumiehiksi, jotta Helsinki saa päivittäin riittävästi työvoimaa.

Työryhmän esitykset koskevat pääkaupunkiseutua ja sen lähialueita. Jos alueen kunnat suostuvat osarahoittajiksi, ei olisi mikään ihme, että rahoitusmalli laajenisi koko maahan ja kaikkiin junatyyppeihin.

Voidaan myös kysyä, paljonko esimerkiksi Hämeenlinnaa kirvelleen Pendolino-ratkaisun muuttaminen maksaisi? Ensi syyskuussa Pendolinot ajavat pysähtymättä ohi.

Jos kyse on pikkusummasta, on outoa, että VR yleensä moisen päätöksen teki. Kuinka isosta kaupungille osoitetusta laskusta olisi kysymys, jotta Pendolino pysähtyisi?

Maan merkittävimmän kasvukeskuksen, pääkaupunkiseudun kiskoliikenteen tukea ei voida verrata harvaan asuttujen syrjäseutujen tuettuihin linja-autovuoroihin.

Ne eivät ensinnäkään vääristä kilpailua eri liikennemuotojen kesken. Tuetut bussivuorot ovat yleensä ainoita vaihtoehtoja syrjäseutujen asukkaille liikkua paikasta toiseen ilman omaa autoa.

Jos vilkkaiden radanvarsien kunnat suostuvat raideliikenteen tukijoiksi, ne lähtevät vaaralliselle tielle. Yhteiskunnan eri osa-alueiden tehtäväjakoa on parhaillaan täsmentämässä, ei hajottamassa entisestään. Kunnilla, muuttovoittoisilla ja vauraillakin on kylliksi tehtävää lakisääteisten peruspalvelujen järjestämisessä. Niiden vastuulle ei ole syytä sälyttää velvoitteita, jotka tähän asti ovat kuuluneet toisaalle.

Raideliikenteen on kyettävä tehokkuudellaan ja palveluillaan itse hankkimaan matkustajansa. Jos lähijunista ei kerry riittävästi lipputuloja, niillä ei ole edellytyksiä jatkaa.