Uutiset

Kusari tulee takaisin. Taas.

Muistan tarkalleen, missä olin kuullessani, että Kennedy oli ammuttu. Kuuntelin silloin radiota linja-autossa Tampereen Keskustorilla, neljännellä penkkirivillä kuljettajan takana, odottamassa lähtöä kotiin. Radiouutisissa se sanottiin. Muistan sen kuin eilisen päivän. Ikuisesti.

Sitä en tosin enää kuollaksenikaan muista, kumpi Kennedy sillä kertaa ammuttiin, John F. vai Robert.

Tikunlaiha Twiggy oli 60-luvun tytöille yhtä epäterveellinen esikuva kuin huumeissa piehtaroivat kitarasankarit pojille.

Niin se muisti valikoi ja temppuilee.

Epäilyttävän moni 60-lukulainen kuitenkin ilmoittaa muistavansa täsmälleen, missä oli ja mitä teki kuullessaan ensimmäisen kerran Beatlesin esittävän kappaleen Twist and Shout.

60-luvulta kuuluu muistaa tällaisia asioita. Jos et muista, ole ainakin muistavinasi. Ja jos muistat väärin, ei sekään haittaa.
Toisin kuin nostalgian kauppamiehet väittävät, ei koskaan ollut yhtä ainoaa 60-lukua vaan monta. Toisin kuin suuret ikäluokat ehkä uskovat, muutkin ihmiset kuin nimenomaan he kokivat sen, kukin tavallaan.

Muistot palaavat digiboksin myötä

Kusarityyli on taas muodissa. Kasarityyli on ihan out, ysäristä saa jo ihan jysärin.

Vielä löytyy levy-yhtiöiden arkistoista julkaisemattomia nauhanpätkiä, joista kootaan 60-luvun levyjen juhlajulkaisuja. Vielä joku rokkipappa jaksaa kiertää lavoillakin. Vielä palaa Viisikko salaperäiselle nummelle uutena näköispainoksena. James-farkkuja saa taas kaupasta.

Nostalgia myy ja sillä myydään. Teknopelkoisia suurten ikäluokkien tv-katsojia pehmitetään digiboksin ostajiksi suoltamalla Jimi Hendrixin konsertteja ja muita 60-luvun muistoja Ylen digitaaliselta Teema-kanavalta.

Vuosi, jolloin housut voittivat

Mikä oli tuon elämää niin suunnattomasti suuremman 60-luvun kaikkein merkittävin vuosi näin jälkikäteen arvioiden?
Olisiko se ollut 1968, Prahan kevään, Pariisin nuorisokapinan ja Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtauksen vuosi?

Ei. Englantilainen historiantutkija Eric Hobsbawm arvioi muistelmissaan, että vuosikymmenen tärkein vuosi oli pikemminkin 1965.

Se oli ensimmäinen vuosi, jolloin Ranskan naistenvaateteollisuus tuotti enemmän housuja kuin hameita, se vuosi, jolloin Pariisin haute couture joutui lopullisesti myöntämään tappionsa taistelussa yhä laajemmalle leviävää nuorisomuotia, erityisesti farkkuja vastaan.

Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että 1900-luvun loppupuolen historian merkittävin mittari ei ole ideologia tai opiskelijoiden mielenosoitukset vaan sinisten farkkujen maailmanvalloitus, Hobsbawm kirjoittaa.

Naisväki taisteli, miehet kertovat

60-luvun historia on naisten historiaa, vaikka nykyisiä melko äänekkäitä ja näkyviä rokkivaareja kuunnellessa ei sitä ehkä tule huomanneeksi.

Naiset vapautuivat, tuli e-pilleri, työelämä, omaa rahaa ja vapaa-aikaa. Miehet lähinnä vaihtoivat oluen marijuanaan ja jatkoivat biletystä.

60-luvun historia on myös mitä suurimmassa määrin pukeutumisen historiaa. Johan jo John Lennon 70-luvun puolella happamasti muisteli, että 60-luvulla kyllä ”pukeuduttiin hienosti, mutta mikään ei muuttunut”.

Vuosikymmenen päättyessä Hymy-lehti oli niin kovassa vedossa, että antoi seuraavalle vuosikymmenelle sivumäärätakuun. Hymyn suuruuden päivät alkoivat kuitenkin olla takanapäin, vaikka päätoimittaja Urpo Lahtinen ei sitä vielä tiennyt.

Teinimuoti syntyi naisten muotina. Englannissa kaupunkien toimistoihin ajautui töihin suhteellisen hyvin toimeentulevia nuoria naisia, jotka suuntasivat kasvavan kulutusvoimansa vaatteisiin, poplevyihin ja kosmetiikkaan.

Popkonserttien yleisön ylivoimainen enemmistö oli naisia. Beatles-konsertissa oli paikalla neljä miestä ja kymmenentuhatta kirkuvaa naista.

Samaan aikaan Britanniassa samanikäiset pojat käyttivät rahansa niin kuin ennenkin, lähinnä kaljaan ja tupakkaan, Hobsbawm huomauttaa.

Suomi ei jäänyt osattomaksi tästä tekstiilivallankumouksesta.

Nuortenlehti Suosikki raportoi:

”Nuorisoprofeetta Jyrki Hämäläisen taianomainen tilannetiedotus Lontoosta! Vaatteet, elämäntyyli ja musiikki herättävät enemmän keskustelua kuin koskaan.” (Suosikki 9/1965)

Myöhään syntyneet eivät kelpaa

60-luku on suurten ikäluokkien sankariaika. Sankaruuden raja on niin tarkka, että jopa dosentti Kai Häggman, joka on toimittanut viime syksynä ilmestyneen nuorisokulttuurin muutoksista kertovan kirjan, pyytelee esipuheessaan anteeksi olemassaoloaan:

”Vuonna 1956 syntyneenä minua ei aivan kelpuuteta suomalaisen nuorisokulttuurin murroksen kokijoiden joukkoon…”

Minäkin synnyin vuonna 1956, joten oikeastaan en varmaan itsekään saisi tässä sorkkia pyhiä asioita. Mutta yksi 60-lukulaisia yhdistänyt piirrehän olikin juuri se, että heitä ei ymmärretty ja he eivät ymmärtäneet vanhempiaan. Harvoin, jos koskaan historiassa sukupolvien kuilu on ollut niin syvä kuin 60-luvulla.

Hobsbawm kirjoittaa: 60-luvulla nuoret elivät yhteiskunnissa, joiden menneisyyteen ulottuvat juuret oli katkaistu. Ne oli katkaissut miehitys, vallankumous, tai, kuten Suomessa, sota.

Nuoret eivät pystyneet millään ymmärtämään, mitä vanhemmat sukupolvet olivat kokeneet tai tunteneet.

60-lukulaisista tuli edeltäjistään ja seuraajistaan eristäytynyt sukupolvi. Kekkosen tasavalta oli myöhemmille sukupolville yhtä vieras kuin sota-aika oli ollut suurille ikäluokille.

Ensimmäinen aikakauslehti, johon lapsena tutustuin, oli Neuvostoliitto. Isä tilasi sitä vuodesta toiseen; hän oli järkkymätön kommunisti.

Kaikki kunnon 60-lukulaiset Lontoosta Vittulajänkään muistavat tarkalleen, missä olivat, mitä tekivät ja millainen sää oli silloin, kun The Beatles räjäytti heidän tajuntansa. Tai ainakin he kuvittelevat muistavansa. Terho Aalto/HäSa

Sodasta meillä ei puhuttu. Vasta 90-luvulla löysin isän jäämistöstä hänen sotilaspassinsa ja siitä merkinnät taisteluista: Ihantala, Kiestinki, Maaselän puolustus, Lapin sota.

Silloin isä ei päästänyt Neuvostoliittoa Suomeen. Vähän myöhemmin hän varta vasten tilasi sen omaan kotiinsa. Ei kai se mikään ihme ole, ettei nuori millään kyennyt ymmärtämään vanhempiaan.

Jaa mitkä yhteiset kokemukset?

Nostalgia latistaa kokonaisen aikakauden kokemukset ”yhteisiksi”, vaikka vuosikymmenen aikana yhteisiä kokemuksia oli hyvin vähän. Aivan varmasti yhteinen kokemus oli avaruus: Juri Gagarin ja Neil Armstrong. Muista voidaan kiistellä.

60-luvun ”tyyli”, jota kierrätetään yhä uudelleen, on suurelta osin sekin myöhempien aikojen tuote, valikoima vuosikymmenen roskalaatikosta.

Mutta 60-luvun popmusiikin tyylinhän me sentään kaikki tunnemme. Kukapa voisi unohtaa tuota levymyyntilistojen valtiasta, legendaarista bändiä, joka piti hallussaan jenkkilistan ykköspaikkaa peräti 18 viikkoa yhtä soittoa vuonna 1966:

Herb Alpert and His Tijuana Brass.

Levymyyntitilastot kertovat, että miljoonille ihmisille Herb Alpert and His Tijuana Brass oli 60-luvun suuri ”yhteinen kokemus”. Tuona vuonna 1966 Herb Alpert myi kaksi kertaa enemmän levyjä kuin The Beatles.

Myöhemmin noista miljoonista tijuanafaneista luultavasti osa tarkemmin muistellessaan päättikin olleensa Beatles-faneja kaiken aikaa. Niin se muisti valikoi ja temppuilee.

Heroiini vaihtui keskariin

Yksi kusarinuorison ihanne, joka ikävä kyllä ei jäänyt 60-luvulle, oli Hobsbawmin sanoin ”hahmo, jolla ei tässä laajuudessa ollut luultavasti ollut vertaa sitten 1800-luvun alkupuolen romantiikan kauden: sankari, jonka elämä ja nuoruus päättyivät samalla kertaa”.

Hahmoa ennakoi 50-luvulla kuollut James Dean, ja varsinaisista kusarisankareista muistetaan Jimi Hendrix, Jim Morrison, Brian Jones ja muutama muu alle kolmikymppisenä huumeisiin menehtynyt nuorimies.

Omalla suomalaiskansallisella tavallaan monet suurten ikäluokkien rokkarit samaistuivat idoleihinsa kieltäytymällä kasvamasta aikuisiksi. Onneksi keskiolut tappaa hitaammin kuin heroiini, joten useat heistä ovat vielä keskuudessamme.

Ehkä nuo rokkivaarit ja -mummot loppujen lopuksi ovatkin 60-luvun pysyvin monumentti, se kauimmin soiva blues. Silloin syntyi ensimmäinen – mutta ei suinkaan viimeinen – ikiteinien sukupolvi. Vasta keksitty nuoruus oli niin ihanaa, ettei sitä haluttu luovuttaa pois.

Jos näin on, noiden 60-luvun lumottujen lasten vanhemmat olivat viimeinen sukupolvi, joka kasvoi oikeasti aikuiseksi. (HäSa)

1960-luvulla sanottua

Englannissa käytetään valtavasti narkoottisia aineita, LSD on kuitenkin eniten pop tällä hetkellä. En vastusta sen käyttöä, sillä tiedän monta ihmistä, joille se on tehnyt pelkästään hyvää, heidän ajatuksensa ovat tulleet kirkkaammiksi – he ovat ikään kuin tulleet paremmiksi ihmisiksi.

Hollies-yhtyeen kitaristi Graham Nash vuoden 1967 Helsingin-konsertin lehdistötilaisuudessa. Seura-lehti 38/1967

Suomalaisilla on yleensä hyvä maine Mallorcassa. Vaikka jotkut palvovat Bacchusta innolla, joka kauhistuttaa näissä asioissa vapaamielisiä isäntiä, olemme yleensä siistejä, rauhallisia ja hienovaraisia, emme itaria tinkijöitä emmekä pöyhkeitä. Olemme ”simpaticos”.

Aurinkomatkojen Mallorcan turistiopas vuodelta 1964.

Tummat senoritat ovat kauniita ilmestyksiä, tulisilmäiset miehet pohjoismaalaisen naiskaudeuden innokkaita ihailijoita, viini on mielettömän halpaa sekä aina täydeltä terältä paistava aurinko ilmaista.

Hymy-lehti mainostaa lukijamatkaa Mallorcalle vuonna 1966.

Presidentti Nixon sanoi kolmelle kuusta palanneelle astronautille: ”Hei, tehän näytte voivan hienosti”, sekä kutsui heidät puolisoineen päivälliselle luokseen. Laskettuaan leikkiä astronauttien kanssa Nixon sanoi, että mennyt viikko oli ollut historian tärkein sitten luomistapahtuman.

STT:n uutinen Hämeen Sanomissa 25.7.1969, ensimmäisen miehitetyn kuulennon jälkeen.

Uskon, että jos maailman poliittiset johtajat näkisivät planeettansa vaikkapa 100 000 mailin päästä, heidän käsityksensä muuttuisivat perusteellisesti. Maapallon olisi tultava sellaiseksi miltä se näyttää: sen on sininen ja valkoinen, ei kapitalistinen tai kommunistinen; sininen ja valkoinen, ei rikas tai köyhä; sininen ja valkoinen, ei kateellinen tai kadehdittu.

Astronautti Michael Collins muisteli, mitä hänen mielessään liikkui kuun kiertoradalla vuonna 1969.

Pieni kusarikirjasto:

Eric Hobsbawm: Äärimmäisyyksien aika, lyhyt 1900-luku 1914-1991. Vastapaino 1999.
Eric Hobsbawm: Interesting Times. A Twentieth-Century Life. Allen Lane 2002.
Kai Häggman (toim.): Täältä tulee nuoriso! 1950-79 WSOY 2006.
Mark Kurlansky: 1968, the Year that Rocked the World. Jonathan Cape 2004.
Ian MacDonald: Revolution in the Head. The Beatles´ Records and the Sixties. Pimlico 2005.
Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit. Kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli. Like 2003.

Päivän lehti

19.1.2020