Uutiset

Kuuskytluvun kauan soiva blues - Velho tulee Hämeen Sanomiin

Makuasioista ei kannata kiistellä, joten annetaan faktojen puhua: Velho on parempi sarjakuva kuin Pulteri, koska se on voittanut Yhdysvaltain sarjakuvapiirtäjien yhdistyksen parhaan huumorisarjan palkinnon viisi kertaa, Pulteri vain kerran.

Tekijä on molemmilla sarjoilla sama, Johnny Hart (1931-2007).

Yhden sarjakuvahistorian mukaan Velho, kuvitteelliseen keskiaikaan sijoittuva sarja, on ”perusvireeltään epätoivoinen ja erittäin kyyninen, siksi hauska”.

Johnny Hart itse puolestaan filosofoi joskus:
– Viihdyttäminen ei aina ole hauskaa. Me viihdytämme ajatuksia.

Maassa nimeltä Id kaikki ovat kelmejä
Keskiajasta viis, Velho on niin kuuskytlukulainen sarja kuin olla voi. Siinä ei ole yhtään oikeasti sympaattista hahmoa: kuningas on alamittainen tyranni, ritari Plootu pelkurimainen tomppeli, velho myrkkypataansa hämmentelevä, pirttihirmuista vaimoaan kartteleva kyynikko… ja niin edespäin.

Yksi ”hahmo” on kuninkaan parvekkeen alapuolella kyyhöttävä tasaharmaa kansa, jolta kynitään verot ja annetaan vastikkeeksi sirkushuveja, lähinnä julkisia teloituksia.

Sarjan alkuperäinen nimi on The Wizard of Id, jossa paikannimi Id viittaa kaiketi tahallisesti Sigmund Freudin alitajunnasta käyttämään nimitykseen. Freudin mukaanhan ihmismielen id tuntee vain yhden säännön: heti mulle kaikki nyt!

Mielessä idin riekkumista kahlitsevat minä ja yliminä, mutta Velho-sarjakuvan valtakunnassa vallitsee kahleeton kaikkien ahneus kaikkien muiden kustannuksella.

Ankarat ajat näkyivät myös sarjakuvissa
Vuonna 1967 amerikkalaisten sarjakuvapiirtäjien suut loksahtivat auki hämmästyksestä, kun Pariisin Louvressa järjestettiin laaja sarjakuvanäyttely.

Näyttelykirjassa joukko eurooppalaisia älykköjä analysoi otsa kurtulla amerikkalaista sarjakuvaa, ja lopputulemaksi saatiin ranskalaisen kiemurainen yhteenveto, jonka mukaan sanomalehtisarjakuva on noussut sellaiselle tasolle, ettei sitä enää voi olla kutsumatta taiteeksi.

– Miten ihmeessä me päädyimme Louvreen, tiivisti piirtäjä Milt Caniff kaikkien niiden kollegojensa tunteet, jotka siihen saakka olivat kokeneet tekevänsä vain arkista leipätyötä, ei suinkaan mitään taidetta.

Vuonna 1964 syntynyt Velho-sarja edustaa yhtä niistä tyyleistä, joilla sarjakuvapiirtäjät koettivat pitää teoksensa ajan tasalla kovin levottomaksi muuttuneessa maailmassa.

Seikkailu- ja supersankarisarjat alkoivat muuttua entistä väkivaltaisemmiksi (jokunen viittaniekka jopa lähti Vietnamiin sotimaan), jolloin ne myös saivat niskaansa syytöksiä nuorison yllyttämisestä väkivaltaan aivan kuin tietokonepelit myöhemmin.

Toisten piirtäjien mielestä paras tapa helpottaa maailman ahdistusta oli huumori, joka kuitenkin uusissa sarjoissa oli kitkerämpää kuin edellisten vuosikymmenten perinteisissä perhesarjoissa.

Uutta oli myös poliittisen satiirin ja yhteiskunnan ristiriitojen esiintyminen sarjoissa. Entistä enemmän nähtiin myös viittauksia muuhun populaarikulttuuriin, siis tyyliä, jota myöhempi postmodernismi jauhoi väsyttävyyteen asti.

Tällaisesta työkalupakista koostettiin myös Velho.

Takku ei pelastunut
Kun Pulterin ja Velhon luoja Johnny Hart 1980-luvulla tuli uskoon, se alkoi näkyä Pulterissa. Kristillisyys ei kuitenkaan poistanut sarjasta huumoria, sillä, kuten Hart itse sanoi, hän ei halunnut esiintyä kiilusilmäisenä fanaatikkona.

Huumori on yksi pelastuksen muoto, Hart totesi.

Velhon pohjatonta kyynisyyttä uskoontulo ei kuitenkaan lieventänyt. Vuosikymmeniä kuninkaanlinnan sellissään yksinään viruneelle Takku-vangille pelastusta ei koskaan tullut. (HäSa)

Velho on Hämeen Sanomien marraskuun klassikkosarja.

Lähteet:
Brian Walker: Comics. New York 2011.
Heikki Kaukoranta, Jukka Kemppinen: Sarjakuvat. Otava 1982.