Kolumnit Uutiset

Kuvat, jotka eivät haihdu mielestä

Näinä päivinä lehdet ja televisio ovat jälleen täynnä vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamia Intian valtamerellä.

Kymmenen vuotta sitten merkittävä ulkomaansivujen kokoaminen oli merkittävä osa työtäni. Massiivista maanjäristystä seurannut tsunami ja erityisesti sen pelastus- ja raivaustyöt sekä uhrien tunnistaminen ovat jääneet mieleeni lähtemättömästi.

Iltaisin kävin läpi uutistoimistojen välittämää materiaalia etsien joukoista sellaisia kuvia, jotka kertoisivat todellisen tilanteen, mutta olisivat samanaikaisesti kelpoisia lukijoidemme aamukahvipöytään. Ilta toisensa jälkeen tehtävä oli yhä vaikeampi, sillä materiaali ei ollut heikkohermoisia varten.

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan tsunamissa kuoli noin 300 000 ihmistä. Vaikka Thaimaa olikin esillä eniten, uhreja oli ylivoimaisesti eniten Indonesiassa.

Tsunamin kohdalla kävi, kuten monesti suuronnettomuuksissa. Meni jonkin aikaa ennen kuin maailmalle paljastui tuhon koko laajuus ja totaalisuus.

Itsekin haastattelin pian tapahtumien jälkeen puhelimitse Thaimaan lomakohteista tavoitettuja turisteja. He kertoivat, miten vesi oli vallannut katuja ja tuhonnut rakennuksia. Suurta hätää näillä ihmisillä ei ollut.

Murskaavin tuho oli kuitenkin siellä, mistä ei uutisia saatu. Siellä ei ollut enää ketään tilanteesta kertomassa.

Nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö selvisi Khao Lakissa sähköpylväässä roikkuen. Kun hän otti yhteyttä Suomen ulkoministeriöön kertoakseen lukuisista suomalaisuhreista, vastaanotto oli alkuun epäuskoista.

Mieleeni on jäänyt myös kesken lomansa uhrien tueksi rientänyt piispa Eero Huovinen, joka kotimaahan palatessaan oli lähes murtunut mies. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että tapahtunut oli jotakin käsittämätöntä.

Pian tapahtuneen jälkeen lehdissä julkaistiin Keskusrikospoliisin listoja kadonneista suomalaisista. Katastrofista tuli entistä lähemmäksi, kun joukosta löytyi myös paikallisia nimiä. Nelihenkisestä hämeenlinnalaisperheestä selvisi hengissä vain yksi, hänkin vaikeasti loukkaantuneena.

Viime kesänä eloonjääneen Anne Puistomäen kirjoittama kirja osui käsiini kirjaston hyllystä. Kirja oli tekijälleen tapa käsitellä tapahtunutta ja koettuja menetyksiä. Sitä ei pidä lukea dokumenttina.

Tuntui silti pahalta, että hän koki joutuneensa median ahdistamaksi ja lähiympäristössään silmätikuksi siinä määrin, että siihen auttoi vain muutto toiselle paikkakunnalle.

Viikko sitten hän kertoi katastrofin jälkeisestä elämästään Me Naisten haastattelussa. Arvet eivät ole umpeutuneet, mutta elämä on siitä huolimatta vienyt eteenpäin.

Lohdullinen on myös kaaoksen keskellä suomalaisia auttaneen sukellusyrittäjän tuore, meilläkin julkaistu haastattelu (HäSa 14.12.2014).

Janne Miikkulainen ei enää mieti tsunamia. Hän kertoo oppineensa katsomaan thaimaalaiseen tapaan eteenpäin.