Uutiset

Kyllä Grönlanti opettaa

Myöhäisellä kesälomamatkalla Itä-Grönlannissa tuli nähtyä niin paljon jäätä, ettei ikinä. Ihan itsestään mielessä pyöri, mitä tapahtuu, kun kaikki se sulaa.

Jäätä näkyi mantereen yllä jäätiköissä ja suunnattomissa jäävuorissa, jotka kelluivat meressä. Varsinaista mannerjäätä ei rannoilta pystynyt näkemään.

Ei jäämassojen aikeista ottanut selvää, kun oli ensi kertaa Grönlannin maisemissa. Ei ollut, mihin verrata.

Matkaopas
osasi popularisoida fiksusti. Kanadalaisella geologian tohtorilla oli pitkä kokemus arktisen pohjoisen oloista. Häneltä opin kaksi asiaa:

Ensiksikin, jäätiköiden lumi on sulanut maahan 5 000 vuotta sitten. Lumi on muuttunut jääksi, joka liukuu hitaasti mereen painovoiman vaikutuksesta.

Toiseksi, jäävuoret eivät vaikuta ilmastoon, mutta merijää vaikuttaa. Grönlannin ympärillä olevassa merijäässä on viime 10-15 vuoden aikana havaittu dramaattisia muutoksia.

-Vuodesta 2003 lähtien merijää on joka vuosi vähentynyt edelliseen vuoteen verrattuna, tohtori Chris Gnieser kertoi.

Merijään sulaminen vaikuttaa pohjoisesta virtaaviin kylmiin merivirtoihin ja meitä lämmittävään Golf-virtaan.

Kukaan ei tiedä, miten tuo vaikutus lopulta ilmenee. Joka tapauksessa tulemme jään sulamisen huomaamaan, mutta silloin on myöhäistä. Vedenpinta nousee rajusti, sillä samalla kuin merijää sulaa, sulaa myös Grönlannin mannerjää. Ja sitä on paljon, kilometrien paksuudelta.

Matkan jälkeen Helsingin yliopiston geologian professori Veli-Pekka Salonen varoitti televisiossa, että 10-100 vuoden aikana ilmasto muuttuu Arktiksessa yhtä paljon kuin 100 000 vuoden aikana sitä ennen.

Salonen tuskaili, miksi päättäjät eivät voi kuunnella ilmastonmuutoksessa luonnontieteilijöitä. Sitä minäkin ihmettelen.

Humanistisen koulutuksen saaneena minun on pystyttävä arvioimaan oman tietämiseni rajoja ja toisaalta itselleni vieraankin tieteenalan luotettavuutta.

Osaa
n
siis arvostaa luonnontieteilijöitä, kun he puhuvat omasta alastaan. Erikseen ovat ne ilmastonmuutoskiihkoilijat, joita parveilee vakavan asian ympärillä. He saavat minut tuskastumaan.

Tähän joukkoon luen ympäristötoimittaja Vesa Toiviaisen kirjan Ilmastonmuutos. Nyt.

Toiviaisella on tapana poimia ja valikoida tiedonmuruja sen mukaan, mikä sattuu sopimaan hänen valmiiseen käsitykseensä.

Toinen hyvän asian pilaaja on mielestäni kirjailija Risto Isomäki, joka on popularisoinut ilmastonmuutoksen kauhuja kaunokirjallisissa teoksissaan.

Kiihkollaan he karkottavat juuri ne lukijat, joiden pitäisi avata korvansa. Siis he, jotka epäilevät koko ilmastonmuutosta ja joiden pitäisi päättää sen torjumisesta.

Jos liikaa hihhuloi, menee helposti myös faktoilta uskottavuus.