Kolumnit Uutiset

Kylläpä taas natottaa

Ukrainan mustaa savua suitsuavat barrikadit sekä pistimien ja piikkilangan varjossa pidetyt epämääräiset vaalit ovat antaneet kelpo syyn suomalaisille Nato-haukoille leyhytellä jo tovin pölyttyneitä siipiään.

Erityistä harrastuneisuutta tällaiseen kilvoitukseen tunnetaan kokoomuksessa, joitakin käännynnäisiä on myös ruotsalaisissa, ehkä vihreissäkin ja joukon jatkona Martti Ahtisaari.

Monet evp-upseerit ovat ryhdistäytyneet sanomaan ”tosiasiat kaunistelematta”. Heidän vielä rivissä olevat toverinsa intoutuvat vasta viidennen kumotun paukun jälkeen natottajiksi.

Yllättävän vähän upseerit luottavat omaansa ja armeijan osaamiseen ja suorituskykyyn.

Natottajat eivät luota edes poliittiseen johtajuuteen, joka taitaisi luovia ulkopolitiikan karikot niin, ettei uhkaa sen enempää idästä kuin lännestäkään synny. Sota on vain epäonnistuneen ulkopolitiikan jatke ja seuraus. Jos asiat eivät puhumalla selviä, tartutaan miekkaan.

Ukrainan tilanne ei ole hyvä, mutta ei siitä kannata vetää turhan pitkälle meneviä johtopäätöksiäkään. Venäjän touhuilu siellä suunnalla on paljolti kotitarpeisiin tarkoitettua voimannäyttöä, sillä Vladimir Putinin asema ei ole ollenkaan niin vahva kuin lännessä kuvitellaan.

Muistan ajan, kun kotikylän harvalukuinen ja Kekkos-kaunainen valkokaulusväki sekä muutama itseään maailman tappina pitävä turvautui hädissään sosialisti Olavi Honkaan. He pelottelivat mummujen heräävän kasakan nauruun, jos Kekkosta äänestävät. Hän myisi isänmaan venäläisille.

Honka kaatui ja Kekkonen valittiin toistamiseen presidentiksi. Hän ei ollut alkuunkaan maineensa veroinen kauppamies, kun ei saanut hehtaariakaan kaupaksi.

Toisin on nyt. Venäläiset omistavat muun muassa maan ainoan kuparisulaton, tuhdin siivun Fennovoimasta ja komean jääurheilukeskuksen Helsingin ytimessä. Venäläinen isännänviiri liehuu lukemattomilla luksushuviloilla Itä- ja Kaakkois-Suomessa.

Kuinkas tässä näin kävi? Kekkosen aikaan tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan.

Jatkosodasta on jo 70 vuotta. Ajanjakso on ollut Suomelle hienoa aikaa, rauhan, vakauden ja vaurastumisen aikaa. Vuosikymmeniin mahtuu myös monia ulkopoliittisesti kiperiä aikoja: vaaran vuodet, Unkarin ja Tshekkoslovakian miehitykset, Saksojen yhdistyminen, Neuvostoliiton romahdus ja Suomen EU-jäsenyys. Näistä on menty läpi kuivin jaloin.

Juuri siksi on vähintään kummallista, ettei näiden vuosikymmenten aikana ole syntynyt niin lujaa ulkopoliittista pääomaa ja kansallista itseluottamusta, ettei jatkuvasti tarvitsisi vilkuilla muualle.

Sitä paitsi kokemukset sotilaallisesta yhteistyöstä eivät ole kovin rohkaisevia. Viime vuosisadalla Suomi meni kahdesti käsikynkkää Saksan kanssa.

Kuningaskuntasekoilu naurattaa jo, mutta toinen kerta ei hymyilytä vieläkään. Suomi oli vähällä upota Saksan mukana, ja Lappikin paloi.

Uskokaa pois, me osaamme itse hoitaa asiamme.

Päivän lehti

6.4.2020