Uutiset

Lainalakanoissa idän ja lännen rajalla

Aurinko laskee, edessä seisoo suurehko kerrostalo, joka on varmaan seissyt siinä aika kauan. Sellaista se kaupungissa on.

Tällä parvekkeella on sanottavanaan paljon muutakin. Nimittäin se, että ihmisistä jaloimpia eivät välttämättä ole ne, jotka tekevät kuten laki, esimies tai auktoriteetti käskee.

Parveke sijaitsee Saksan pääkaupunki Berliinin siinä osassa, missä muuri jakoi idän ja lännen, vankilan ja unelman.

– Saksojen jaon aikana nykyisen talon paikalla kulki kahden muurin väliin jäänyt kuolemanvyöhyke, Todesstreifen, parveketta ja itse asiassa koko asuntoa isännöivä Danne kertoo kirjeessään.

Todesstreifen merkitsi aluetta, minne Itä-Saksan rajavartijat surmasivat suuren määrän pakoa yrittäneitä maanmiehiään. Ensimmäisen aidan ylittäminen merkitsi pakoa eli Itä-Saksan lain rikkomista, ulompi muuri pysäytti kriminaalit kätevästi ammuttaviksi.

Ihmisen mieli on kekseliäs, sanoo ajatus parvekkeella. Joku käyttää sitä maanmiehen murhaamiseen, toinen keksiäkseen internetin, jonka avulla me turistit voimme asua toistemme kotona. Siksi Dannekin puhuu nyt vain kirjeessään.

Annetaanpa Todesstreifenin olla hetki. Palataan ajassa sen verran taaksepäin, että saamme selville, miksi tässä parvekkeella Berliinin historiaa ihmetellään.

Varhain keväällä kuului nimittäin kotona seuraavaa.

– Eräs työkaveri haluaisi vaihtaa elokuussa asuntoja viikoksi. Asuu Berliinissä ja tarvitsisi kämpän Helsingistä, avovaimo huuteli.

Ainahan se huutelee.

– Onko hyvä tyyppi, huudan takaisin.

– On.

– No totta kai vaihdetaan.

Alkaa perinteinen valmistautuminen lomaan: siis koko asian unohtaminen pitkäksi aikaa, kunnes lähtö alkaa lähestyä. Kiire kuuluu asiaan, niin myös tiukka pohdinta siitä, kuinka siistiin kuntoon oma asunto pitäisi vierasta varten jättää.

Siivouksen lomassa käydään sähköpostivaihtoa tulevan vieraan kanssa siitä, mistä avaimet haetaan Berliinissä, mistä Helsingissä. Millaista laatua pitäisi olla kaappiin jätettävän kahvin? Pitäisikö jääkaappiin jättää olutta vai ei?

– Ääääbääämäää, vastaavat kertaalleen pakattua matkalaukkua purkavat lapset.

– Mutta hei, mieti nyt. Viikko ilmaiseksi Berliinissä, tuumimme vuoron perään.

Se auttaa jaksamaan kummasti.

Hotelliasumiseen verrattuna ”kirjautuminen” vaatii aavistuksen suunnistuskykyä. Rautatieasemalta ratikalla itämaiselle ravintolalle, josta esiin pomppaava reipas nuori mies tulee ojentamaan avaimet ratikkapysäkille.

– Te olette varmasti ne suomalaiset, hän sanoo nähdessään revohkan.

– Tykkäätte varmasti, virkkoo ja antaa ohjeet asunnolle.

Astuminen ovesta jännittää hieman. Pian selviää, että rohkeus ja perinteisen hotelliloman hylkääminen kannatti. Ikkunasta näkyy sama maamerkki, joka näkyy Berliinissä joka paikasta, eli vuosina 1965–69 noussut sosialistisen rakennustaidon huippu, kuuluisa tv-torni.

Hyllyssä olevat kirjat, muutamat pilaantumattomat jääkaapin antimet ja seinille ripustetut taulut henkivät kodinomaista tunnelmaa.

Tuntuu aika hyvältä, kun joku luottaa niin paljon, että päästää kotiinsa viikoksi. Hotelliin riittäisi raha.

– No, minulla oli molemminpuolinen intressi. Vaihtaisin asuntoa tosin vain sellaisen kanssa, jonka tunnen tai jota joku ystävistäni on minulle suositellut, Danne kertoo myöhemmin.

Se on fiksua. Todesstreifenin kaikuja eilisestä kuunnellessa kelpaa parvekkeella sihauttaa kaveriksi pullo Berliner Kindl -olutta.

Ajatus kevenee nopeasti, kun mielen valtaa hämmennys siitä, mihin roskahuoneen monista astioista lasipullot pitikään asettaa.