Kolumnit Uutiset

Lamasta lihaa luiden ympärille

1980-luvulla ei suomalaisissa kotitalouksissa ollut pulaa eikä puutetta. Kulutus oli kovaa ja kauppa kukoisti. Taloudellinen nousukausi kesti koko vuosikymmenen. Suomalaisilla meni lujaa. Meistä vapaasti kasvatetuista suomalaisvesoista oli muotoutumassa hemmoteltuja nulikoita videopeleineen. Vidiootista ei ole pitkä matka idioottiin.

Sitten tuli stoppi. Tuli 1990-luku ja perheemme rivit vahvistuivat pikkuveljellä. Taisi jättää oven rakosalleen perässään, sillä seuraavaksi kynnyksen yli astui lama sen kummemmin lupia kyselemättä. Yltäkylläisyydessä mässäily loppui kuin seinään. Yrityksiä kaatuili kuin dominonappuloita. Markka alkoi kellua.

Lähes kaikki tuntemani aikuiset ihmiset puhuivat vain töistä. Siitä puhe mistä puute. Suomen putoaminen maailman vauraimpien maiden joukosta kävi nopeasti.

Näppäränä timpurina isäni oli saanut omakotitalomme juuri valmiiksi. Muutenhan rakennusmiehille ei ollut käyttöä, koska juuri kenelläkään ei ollut varaa ostaa asuntoja. Lainakorotkin huitelivat yli 18 prosentissa. Paineet perheen ruokkimiseksi ja vaatettamiseksi olivat varmasti kovat.

Itse olin maailmanmenosta onnellisen tietämätön, ala-aste ikäinen kuin olin. Vanhempani järjestivät meille veljeksille niin hyvät oltavat kuin pystyivät – parhaansa mukaan.

Uusia adidaksia tai leviksiä ei meikäläisen jaloissa nähty, merkkivaatteet hoidettiin korkeintaan jostain mustanmäentoreilta. Monien muiden äitien tavoin myös omani kaappasi minut mukaan vaateostoksille Kantolaan. Siellä sitten pengottiin vaatteiden tehdaseriä. Olivat kuulemma niin laadukkaita.

Välillä tehtiin myös löytöjä, keijolippis näyttää kestävän aikaa vieläkin. Sama meno jatkui siirtyessäni koulujärjestelmässämme yläasteelle, jossa kasvukivut olivat kovimmillaan. Kaikilla. Ruuasta ei ollut kuitenkaan ikinä pulaa.

Ensimmäisen kerran nälkä kurni vatsassa toden teolla vasta armeijan jälkeen. Aloitin opiskelut. Kaikkien laskujen käteen jäi parikymppiä ruokarahaa kuukautta kohti. Kotiväeltä ei kehdannut pyytää, kun tiukoista paikoista oli ennenkin selvitty.

Muutaman kuukauden sinnittelyn jälkeen opintotuki alkoi näkyä naamasta. Se kannusti kummasti hanttihommiin, vaikka kyllä kotiväki pisti valurautapannun heti tulille, kun poika tuli kotiin kulmikkaiden poskipäidensä kera.

Kolikolla on kääntöpuolensa. Jos ei muuten, niin lama-aikana lihaa luiden ympärille saivat ainakin perusarvot. Kaikkea ei saanut, mitä halusi, ainakaan ilman kovaa työtä. Siltikään määränpään saavuttamisesta ei ole ollut mitään takeita, eikä ole vieläkään.

Se on ajan henki. Monivuotinen taantuma hengittää yhä niskaan. Nuorten (15–24-vuotiaiden) työttömyysaste on 25,5 prosenttia, mutta silti monella on vielä varaa elää yli varojensa.

Päivän lehti

6.4.2020