Kolumnit Uutiset

Lapset ja sotaveteraanit, argumenttien jokapaikanhöylät

Lapsia pitää ajatella uutislähetysten suunnittelussa, koska heidän silmiensä eteen ei saa marssittaa pelottavia kuvia maailman tapahtumista. Kaduilla ei saa roskata, koska lapset saavat siitä huonoa esimerkkiä. Kerjäläiset ja juopot pitää siivota pois kaupunkikuvasta, koska köyhyys ja sairaudet eivät saa näkyä lapsille. Lapset, lapset, lapset.

Suomen itsenäisyysjuhlissa eivät homot saa tanssia, koska sotaveteraanit närkästyvät. Sotaveteraanien uhraus menee hukkaan, kun maata johtaa pääministeri, joka twiittailee. Sotaveteraanit tuohtuvat, koska marsalkka oli elokuvassa musta. Veteraanit, veteraanit, veteraanit.

Suomen kansa rakastaa julkisuudessa perustella kaikkea lapsilla ja sotaveteraaneilla. Kansallistunteen kaksi ääripäätä ovat erinomaisia lyömäaseita, koska toisessa ryhmittymässä kulminoituu maamme tulevaisuus, toisessa taas sen raastava menneisyys.

Lapsilla perustellaan kyläkoulujen säilyttämistä, uuden uimahallin kaavoituspaikkaa sekä häiden vieraslistaa. Osittain lapsi-kortin vaikutusala on yhteneväinen sotaveteraani-kortin kanssa. Rollaattorilla potkuttelevat maamme isät tarvitsevat parempaa asfalttia renkaidensa alle, parempia palveluita kaupunkien keskustoihin ja autopaikkoja markettien ovien eteen. Jos päätöksiä tehdään korteista piittaamatta, se aiheuttaa syvää tuohtumusta ja päätöksiä tehneille sorvataan heikompien vihaajan leima otsaan.

Palvelutalossa vieraillessani eräs sotiemme veteraani tuli juttelemaan minulle. Veteraani sanoi, että häntä kismittävät kaikki sotaveteraanien suulla asioita ulkopuolisina kommentoivat ihmiset. Hänen mielestään veteraanit ovat kaikesta huolimatta yksilöitä, jotka ovat tehneet elämässään paljon muutakin, kuin vain selvinneet sodasta.

Palvelukodissa asunutta veteraania ei jaksanut kiusata linnan juhlien tanssiparketti eivätkä sosiaalisen median viestit. Sen sijaan hänen mielestään hoivakodissa on mukava asua, kahvin kanssa saa kermaa ja järki pelaa.

Väitteet pienten kansanjoukkojen kokemasta ahdistuksesta ja tuohtumuksesta todennäköisesti peilaavat sittenkin enemmän puhujan omia tuntemuksia.

Miksi sitten emme voisi sanoa suoraan, että tämä on omasta mielestäni vakava asia ja tärkeää minulle juuri nyt? Ihminen, joka paljastaa itsensä ja omat mielipiteensä tekee itsensä haavoittuvaksi ja asettaa samalla toiset vaikeaan asemaan. Tietoisuus toisten tunteista pakottaa valitsemaan, ottaako toisen tunteet huomioon vai loukatako niitä.

Kortin nostaminen sen sijaan varmistaa, että keskustelu jää irralliseksi itsestä. Lasten tai sotaveteraanien selkien taakse piiloutuvan ei tarvitse asettaa itseään ja omia mielipiteitään alttiiksi keskustelulle tai loukkaantumiselle. En minä, mutta nuo toiset. Älkää minua katsoko, katsokaa noita lyhyitä tai kumaraselkäisiä tyyppejä tuolla!

Mitä sotaveteraanit mahtaisivat sanoa moisesta pelkuruudesta?