Uutiset

Lapset suojaan omilta vanhemmiltaan

Onko ”ei saa” liian monimutkainen sanapari ymmärrettäväksi?

Hämeenlinna 1. 10. 2006

Joka kymmenes suomalainen hyväksyy lasten kurittamisen nyrkillä lyömällä tai potkimalla. Lastensuojelun keskusliiton tutkimustulokset ovat murheellista luettavaa.

Kaksi kolmannesta suomalaisista ei hyväksy lainkaan ruumiillista kuritusta, mutta sen hyväksyvien määrä on yhä järkyttävän korkealla.

Kasvatusvastuu kuuluu ensi sijassa vanhemmille. Yleisesti toistettu totuus on käsitetty usein totaalisesti väärin.

Tarvitaan railakasta ja pikaista tapojen ja käsitysten tuuletusta. Onhan kestämätöntä, jos lapsia on suojeltava omilta vanhemmiltaan. Ja niin Suomessa on tehtävä.

Vanhemmilla on vastuu lastensa turvallisuudesta ja myös siitä, että he aikanaan kypsyvät omaan vanhemmuuteensa. Miten lapset voivat kypsyä, jos heidän vanhempansa, näyttävät esimerkkiä, jossa vahvemman valta jyrää.

Väkivalta ei lisää turvallisuutta, vaan syö sitä: aiheuttaa kipua, pelkoa ja äärimmillään ahdistusta ja syvää katkeruutta sekä kalvavaa vihaa. Tuota kaikkea kurituksen käyttäjät ja myötäilijät kylvävät ympärilleen.

Perheväkivalta kaikissa muodoissaan on niin vakava asia, ettei sitä voi koskaan ohittaa kevyellä olankohautuksella.

Kristillisdemokraattien kansanedustaja, entinen puoluejohtaja ja presidenttiehdokas Bjarne Kallis on möläyttänyt kannattavansa ”pientä tukkapöllyä, jos mikään muu ei auta”.

Mikä raja se sellainen on? Pienen tukkapöllyn jälkeen tulee iso tukkapölly ja entä sen jälkeen? Kalliksen edustaman vastuuttoman tien päässä odottaa raaka väkivalta.

Väkivalta pitää pysäyttää alkuunsa jo ennen kuin tulee vähäisintäkään tarvetta tai ajatusta sen käyttämiseksi.

Ainoa raja on se, että lasta ei saa väkivaltaisesti kurittaa.

Onko ”ei saa” liian monimutkainen sanapari ymmärrettäväksi? Jos sitä eivät ymmärrä vanhemmatkaan, miten he voivat vaatia lastensa ymmärtävän.

On edelleen hämmästyttävän yleistä, että vanhemmat perustelevat käyttämäänsä väkivaltaa omilla kokemuksillaan: ”omakin isä aikanaan löi, eikä siitä loppujen lopuksi ollut mitään haittaa”. Tuollaiset sinänsä aidon tuntuiset käsitykset perustuvat useimmiten todellisuuden hämärtymiseen. Aika kultaa muistoja, mikä näkyy asenteissa.

Suomalaisten vanhempien on herättävä tähän päivään ja siihen, että tavat ja säännöt ovat muuttuneet, kaikeksi onneksi pääosin hyvään suuntaan.

Vahvin on suomalaisissa perheissä surullisen usein kyvyttömin ja ymmärtämättömin eli juuri se, joka kipeimmin tarvitsee apua.

Väkivaltaan tarttuminen kertoo keinojen loppumisesta eli silkasta kyvyttömyydestä. Ensin vanhempien olisikin haettava apua itselleen. Sitä löytyy, jos asianomaisella vain riittää vähäisintäkään tahtoa kehittyä vanhempana ja ihmisenä.

Yhteiskunta pitää lasten oikeuksista onneksi kohtalaisen hyvää huolta. Myös lapset ja nuoret osaavat huolehtia aikaisempaa paremmin oikeuksistaan. Valitettavasti työsarkaa riittää kuitenkin myös Lastensuojelun keskusliiton kaltaisille järjestöille.

Päivän lehti

29.1.2020