Uutiset

Lapsuusmuistojen tuonelassa

Miksi lapsuuden talvet olivat aina ihanan runsaslumisia eivätkä paukkupakkasetkaan haitanneet, ja kesät pelkkää auringonpaistetta ja paahtavaa hellettä?

Miksi syksyn sateissa parasta oli hypellä vesilätäköissä ja keväisin poimia leskenlehtiä ja sinivuokkoja?

Miksi aikuisena näkee vain mustaa tai valkoista? Talvella on ärsyttävän kylmä ja kesällä liian kuuma, syksyisin harmittaa, kun vaatteet kastuvat tarpoessa vihmovassa sateessa ja keväällä osa haluaa riistää itseltään hengen valoisan ajan lisääntyessä.

Mitä meille on tapahtunut?

Lapsena, kun koulujen kesäloma alkoi, edessä häämöttävä loma tuntui äärettömän pitkältä.

Toukokuun viimeisinä päivinä ei meinannut nahoissaan pysyä. Itselläni lapsuuden kesät sujahtivat pääosin Tammelan ja Forssan rajalla Kydössä mamman luona.

Mamman hoteissa olo tiesi loputtomia lettupinoja, heinänkorsilla kutittelua lepolassessa tai ulkokeinussa, tuoreita mansikoita ja herneitä, aamusta iltaan kestäneitä uintireissuja sekä sadepäivinä (niitäkin siis oli!) mattojen virkkausta matonkuteista vintissä.

Loppukesästä taas marjastettiin, josta palkintona oli mustikkapiirakkaa ja mustikkamaitoa.

Illat tuli salaa valvottua tv:tä katsoen, kun mamma jo kuorsasi vinttihuoneessa, ja aamuheräämiset venyivät puolille päiville.

Jos taas vietin kesäpäiviä Hämeenlinnassa, näin jälkeenpäin tuntuu, että olin joka päivä Ahvenistolla paistattelemassa päivää. Ellen sitten pelannut pesäpalloa kerrostalon asfalttipihalla Lukiokadulla.

Talvisinkin vietin usein lomat äidinäitini luona.

Bussilla tuli raahattua niin luistimet, sukset kuin pulkatkin, eikä ollut mitään ongelmaa.

Pihapiiriin kuului pieni lampi, johon aurattiin luistinkenttä. Siinä sitten naapurin Jaanan kanssa pyörittiin.

Hiihtäminen sujui umpimetsässä umpihangessakin, koska ei silloin mitään latukoneita ainakaan siellä päin ollut.

Kaupungissakin talvi-illat sujuivat vanhan urheilukentän jäällä tai Vanajaveden laduilla suihkien. Ja vähän lumisotaa siihen väliin kavereiden kanssa.

Keväisin taas tehtiin lumien sulamisvesistä puroja kumisaappailla ja kaivettiin naftaliinista twist- ja hyppynarut.

Liekö varhaisdementiaa vai mitä, mutta jotenkin sitä haikeudella muistelee näin viisikymppisenä noita aikoja.

Samalla harmittaa se tietynlaisen lapsenuskon ja huolettoman huomisen menettäminen. 

Edellä mainittuja asioita on päässyt elämään uudelleen omien lapsien kautta, mutta ei se ole sama asia, vaikka samalla se on tietyllä tavalla vielä astetta mahtavampaa.

Pitäisiköhän vielä kuitenkin tempaista ja viedä itsensä pulkkamäkeen pesueen kanssa? Koskaan ei ole liian vanha mäenlaskuun. Eikä iloitsemaan tulevasta keväästä. Nautitaan elämästä!

Päivän lehti

28.5.2020