Kolumnit Uutiset

Lätkädrop-outin näkökulma

En ole pätkääkään kiinnostunut jääkiekosta. Ei sillä, ettenkö olisi yrittänyt.

Lapsena istuin katsomossa liian usein, sillä faija kai ajatteli likinäköisen ruipelon löytävän urheilun ilon ammattisellaista seuraamalla. Aku Ankka oli kiinnostavampi.

Joskus yläasteiän kynnyksellä koin lyhyen lätkävalaistumisen. Hallilla ramppaaminen päättyi, kun minulle selvisi, että Hanna (nimi muutettu) kuolasikin hikisten pelaajien eikä vihreässä Mennenissä kylpeneen, Lelun numerolla varustettuun pelipaitaan pukeutuneen finninaaman perään.

Nykyään käyn katsomassa lätkää keskimäärin kerran kaudessa. Silloin, kun joku kutsuu ja tarjoaa sapuskat ja pari bisseä. Matsi menee siinä sivussa.

NHL:stä en tiedä mitään. Liian usein järjestettävien MM-kisojen aikaan joskus jopa vähän innostun, mutta vasta kun alkusarja on äherretty ja Suomi vaikuttaa menestyvän.

Tiistaina – oliko se tiistaina – Tapparalle ratkenneesta Suomen mestaruudesta jäi mieleen vain kaksi asiaa.

HIFK:n valmentajan möyhääminen toiseksi viimeisen finaalimatsin jälkeen, sekä jonkun punapaidan purkautuminen ottelun jälkeisenä päivänä Instagramissa. Oli ilmeisesti tapahtunut oikeusmurha. En ota kantaa ryssivätkö tuomarit, mutta heidän päätöksiään kohtaan osoitettu epäkunnioittava käytös on lajille pahimmanlaatuista myrkkyä.

Vähissä ovat ne muutenkin harvalukuiset livenä näkemäni lätkämatsit, jotka eivät ole keskeytyneet ainakin kertaalleen tuomarille nalkutukseen.

Kannattaisiko Liigan aloittaa lajin siivoaminen sisäpuolelta, eikä sometrolleja torumalla? Tuomareita alkaa olla kaukalossa yhden kentällisen verran, mutta vajavaisen käsitykseni perusteella se ei ole vähentänyt tyhjänpäiväisiä torikokouksia.

Niin kauan kuin tuomarit ovat ihmisiä, he tekevät virheitä siinä missä pelaajatkin. Tuomarin syyttäminen lopputuloksesta on lajista riippumatta löperöin tapa siirtää vastuu tappiosta pois peilistä.

U20-maajoukkueen finaali liimasi television ääreen, sillä pelaajien rentous ja ilo kentällä sekä sen ulkopuolella oli niin näkyvää ja tarttuvaa.

Haastatteluissa nuoret pelaajat puhuivat muutakin kuin kokeneiden pelimiesten ”tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää” -jargonia. Heissä oli huumoria, positiivisuutta ja pöyhkeyttäkin sopivina annoksina. Ruudussa oli oikea asenne ja lajin tulevaisuus.