Lätkävanhemmuuden sietämätön helppous ja vaikeus

 

Oman idolini Jouko Turkan loistavassa romaanissa Häpeä on eräs mielenkiintoinen kohta, jossa selvästi fakta ja fiktio käyvät loputonta leikkiään, mutta tilanne- ja henkilömotiivien idea käy selvästi ilmi. Päähenkilö eli Turkka itse käy läpi sitä prosessia, minkä nojalla hän tuli valinneeksi teatterikorkeakoulun pääsykokeista sisään tulevan tyttöystävänsä, Merja Larivaaran. Tosin tekstissä ei muistaakseni Larivaaraa mainita ollenkaan nimeltä, mutta aikalaiset tiesivät, että Turkalla ja Larivaaralla oli suhde, ja Häpeä on eräänlainen katkeran vanhan miehen tilitys siitä, kun tyttöystävä lopulta karkaa ikäisensä nuoren miehen matkaan.
 
Päähenkilö tarinoi sen, mikä katkaisi sen kamelinselän, että tämä kyseinen nuori nainen tuli valituksi taidekorkeakouluun, johon on käytännössä mahdotonta päästä sisään opiskelemaan.  Kaiken ratkaisi nuoren naisen äidin käytös jossain sellaisessa valintatilaisuuden osassa, johon ilmeisesti hakijoiden omaiset ja ystävät saivat osallistua. Turkka vakoilee tilanteessa Larivaaran äitiä. Lavalla on paljon hakijoita. Turkka havaitsee, ettei äiti katso lumoutuneena vain omaa tytärtään. Äidin ihastunut katseensa kiertää päinvastoin kaikissa hakijoissa.
 
Olen painanut tämän Turkan metodin visusti mieleeni ja käyttänyt sitä sittemmin juniorivalmennustyössäni. Kun olen valmentanut jäällä eri-ikäisiä junioreita, olen samalla tarkkaillut vaivihkaa katsomoon tätä samaa tematiikkaa. Kenen pojan isä tai äiti katsoo vain omaa poikaansa jäälle. Kenen pojan äiti tai isä katsoo kaikkia pelaajia. Kenen pojan isä tai äiti iloitsee vain oman lapsensa onnistumisista. Kenen pojan äiti tai isä iloitsee kaikkien pelaajien onnistumisten kohdalla. Kenen pojan isä tai äiti on surullinen silloin, kun meidän joukkue voittaa, mutta oma silmäterä ei ole onnistunut maalinteossa. Kenen pojan äiti tai isä ilmineeraa iloa joukkueen voittaessa, vaikka oma jälkikasvu ei ole tällä kertaa onnistunut niin häävisti. Kenen pojan isä tai äiti on onnensa kukkuloilla, vaikka joukkue on hävinnyt, mutta oma poika on kiskaissut pelissä hattutempun. Ja niin edelleen. Tuo kaikki näkyy harjoitusten aikana, joskus pelien erätauoilla ja usein ottelujen jälkeen.
 
Korostan, etten kyttää asiaa pahuuttani. En ole ollut koskaan tekemässä minkään sorttisia valintoja pelaajien suhteen sen perusteella, että miten poikien vanhemmat käyttäytyvät. Ei ole junioripelaajien vika tai ansio, millaiset vanhemmat heillä on. Kukin on syntynyt siihen perheeseen, mihin on. Olen seurannut vanhempien reaktioita sen tähden, että voisin auttaa pelaajiani paremmin eteenpäin harrastuksessaan. Kun tiedän, miten pelaajan vanhemmat tai vain toinen vanhempi tai isovanhemmat tai sukulainen tai muu huoltaja käyttäytyy, ymmärrän puolestaan poikaa itseään monin tavoin laajemmin.
 
Aivan kaikki kaikessa on se, että eletäänkö vanhempien unelmaa – vai eletäänkö pojan oma elämää jääkiekkoilun parissa. Olen törmännyt molempiin ääripäihin, mutta onneksi useimmiten kyse on sentään tuossa mielessä kultaisesta keskitiestä. Sitten on niitäkin tapauksia, etten tiedä ollenkaan, kuka on sen ja sen pojan isä tai äiti tai muu huoltaja. Osa pojista käy jäähallilla aivan yksin. Treenejä ja pelejä ei olla seuraamassa kenenkään omaisen toimesta. En pidä sitä pahana ollenkaan, kunhan vain voisin luottaa, että siellä taustalla on olemassa jonkinlainen tuki harrastukselle. Melkeinpä oireellisempaa on se, että jonkun pojan äiti tai isä tai peräti molemmat roikkuvat aina jäähallilla. Kaikessa, niin tässäkin asiassa, kohtuus on parasta.
 
Osalle perheistä jääkiekkoilu on vain hyvä ja reipas harrastus, ja hyvä niin. Osalle perheistä jääkiekkoilu on taas vakavampi, tavoitteellisempi asia, ja hyvä niinkin. Tuo sama jako pätee monasti poikiin, ja se on ok. Tosin välttämättä vanhempien ja poikien intressit saattavat joskus mennä ristiin. Yhtä kaikki, kasassa on 20–40 pojan plus ison joukon vanhempia ja huoltajia yhteisö, ehkä kokoluokkaa 50-100 ihmistä, jonka yhteinen matka pienistä pojista kohti aikuisuuden kynnystä on pitkä ja monipolvinen. Koko tuon yhteisön on osattava pelata joukkuepeliä, muuten ei mistään tule mitään. Toki sooloillakin saa, mutta vain yhteisen pelikirjan raameissa.
 
Tohdin väittää lähes kaiken jääkiekkoelämän sen lähes kaikilta kanteiltaan nähneenä, että Joukko Turkka on oikeassa. Turkan oppi pätee juniorijääkiekkojoukkueen omalakiseen maailmaan ja tuohon mainitsemaani yhteisöön: Vasta sitten alkaa syntyä jotain suurta ja kaunista, kun iloitaan ja surraan yhdessä kaikkien ilot ja surut. Se on yksilöiden etu, se on joukkueen etu. Ja aina kaiken edellä on joukkueen etu. Jos yksilö menettää yhteisön suoman turvan ja suosion, jäljellä ei ole enää yhtään mitään. Ja kärjistänpä vielä niin, että kaikkein itsekkäimmätkin pyyteet voivat toteutua vasta erittäin epäitsekkäällä toiminnalla.