Uutiset

Lauluntekijää riimityttää ja rallattaa

Jukka Salminen ei ole pysyä housuissaan, kun hän pääsee puhumaan työstään. Työstä, jota hän on tehnyt kolmisen vuosikymmentä.

– Se vaan rallattaa. Riimittely on kauhean kivaa. Tyttö aina sanoo, että koittaisit joskus puhua suomea, koska aina vaan leikin sanoilla. Kipinä laulun tekemiseen on säilynyt. Se on tietyllä tavalla lahja, vaikka se on ammattikin.

Salminen tekee myös ”aikuisten” lauluja, mutta on huomannut aina palaavansa lapsiin. Heissä on kaikki toivo ja palautteen antajina he ovat ylivertaisia. Salmisen silmäkulma kostuu edelleen tarinoista, joita on kertynyt lukuisia.

– Kerran kun esiinnyin, yksi pieni poika käveli kerran taakse, kiipesi selkääni kuin orava, halasi, ei sanonut mitään ja meni pois. Tai tuolla Ojoisten koululla eräs tyttö huikkasi, että ”ai, Sibelius tulee”.

Kenties kaikkein koskettavimpana kontaktina Salminen muistaa lähes autistisen Edvinin Venezuelasta, jonne hänet vei 90-luvulla syntyneet enkelilaulut.

– Minua pyydettiin laulamaan ja Edvin seisoi takana. Meidän välinen yhteys avasi lapsessa jonkun viimeisen lukon ja hän uskalsi lähteä tanssimaan. Vuotta myöhemmin häneltä tuli kortti, jossa luki: Jukka, sä olet mun paras kaveri, koska tulet käymään? Että elämässä saa kokea jotain tällaista!

Salminen näkee, että lasten hyvinvointi kumpuaa aikuisten hyvinvoinnista, joka nykymaailmassa tuntuu olevan kiven alla. Tiukoilla ovat niin työssäkäyvät kuin käymättömätkin, kukin omalla tavallaan.

– Aikuisilta loppuvat resurssit siihen, että olisi läsnäolontaitoa, kykyä olla se kuka on ja sitten hyväksyä, että keskeneräinenkin minuus riittää vanhemmuuteen. Että oltaisiin lapsille vanhempia, laitettaisiin rajat ja uskallettaisiin olla lähellä. Nämä ovat minulle isoja asioita isolla iillä.

Salminen lähti Hämeenlinnasta 70-luvun puolivälissä ja palasi 90-luvun alussa. Synnyinkaupunki oli muuttunut ja lauluntekijän mielestä hyvään suuntaan.

– HPK on tärkeä, jes! Mutta oli muutakin. Tässä kaupungissa on ruvettu ottamaan sen kauneutta esille. Vanha pöheikköisyys on katoamassa. Ja kyllä minä tykkään niistä rohkeista ratkaisuista, joita täällä tehdään, vaikka ne saattavat tuottaa meille veronmaksajille aikamoisia ongelmiakin. Silti Verkatehtaan suunnitelmat tuntuvat hyviltä.

Salminen uskoo, että tulevaisuudessa hän liikkuu ja kuuntelee hiljaisuutta kotikaupungin puistoissa ja Aulangon metsissä entistä enemmän. Kymmenen vuoden tappotahtisen keikkaputken pää ei vain häämötä, sen jo tuntee.

– Ensin tuli semmoinen olo, että eikö kukaan halua minua enää. Mutta nyt on aikaa katsoa eteenpäin. Laulun tekemistä en jätä, mutta jos nurkan takana onkin jotakin jännää. Minulla on kutkuttava olo, virnistää Salminen. (HäSa)

Päivän lehti

2.6.2020