Uutiset

Libyan uhkana yhä sisällissota

Tyranni on kuollut, eläköön vapaus! Libya juhlii edelleen vallasta syöstyn diktaattorin Muammar Gaddafin kuolemaa. Kansa purkaa riemuiten painetta, joka kasvoi yli neljäkymmentä vuotta ja jonka purkautuminen alkoi kansannousulla.

Gaddafin loppu oli laskettavissa päivissä. Jos hän olisi halunnut paeta läheisineen johonkin turvapaikkaan, hänen olisi pitänyt lähteä kotimaastaan ajat sitten. Ilmeisesti 69-vuotias entinen sotilas halusi jonkinlaisen marttyyrikuoleman.

Edesmenneen diktaattorin henkilökuva on ainakin toistaiseksi melkoinen arvoitus. Tutkimus valottaa ajan myötä, kuka oikeastaan oli Muammar Gaddafi.

Jo nyt on vankat perusteet olettaa, että Libyan johtoon nousi upseerien vuoden 1969 vallankaappauksessa henkisiltä voimavaroiltaan kovin vaatimaton henkilö.

Gaddafi oli kuitenkin määrätietoinen, röyhkeä ja oikeista ihmisistä tukea hakeva ja niinpä hän pystyi vakiinnuttamaan valtansa.

Gaddafin pitkä taival Libyan diktaattorina ei ole yksin hänen omaa ansiotaan. Rikkaalla öljyvaltiolla riitti yllättävän paljon ystäviä – myös lännessä, vaikka Libya oli kapitalismin vastustamisen vankka linnake.

Edes Libyan kytkökset terrorismiin eivät karkottaneet lännen johtajia. Telttamajoitusta suosinut Gaddafi sai valtiovierailuillaan tämän päivän näkökulmasta uskomattoman vastaanoton jokseenkin kaikissa maailman kolkissa.

Libyassa kiinnostaa Gaddafin kuoleman ohella se, kenen kädestä hän kuoli. Libyalaisille olisi tärkeää, että kuolemaa ei päästä laskemaan lännen sotavoimien ansioksi.

YK, Yhdysvallat ja länsi olivat joka tapauksessa ratkaisevassa roolissa vanhan vallan päättämisessä. Ilman ulkopuolista apua kansannousu olisi ilmeisesti päättynyt verilöylyyn.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kirjasi pitkittyneestä operaatiosta poliittisen voiton. Hän ei suinkaan sattumalta korostanut, ettei Libyan maaperällä taistellut yhtään amerikkalaista sotilasta.

Juhlat on Libyassa pian juhlittu ja maan pitäisi palata arkeen. Pelkästään sodan jälkien siivoaminen vaatii paljon ponnistuksia – maassa on huomattavan paljon myös taisteluissa vammautuneita.

Käsikirjoitusta on helppo lukea. Yhteinen vihollinen yhdisti libyalaisia, nyt tätä tekijää ei kuitenkaan ole enää olemassa.

Demokratian nimeen on helppo vannoa silloin, kun kaadetaan yksinvaltaa. Huomattavasti vaikeampaa on aidosti kunnioittaa kansanvaltaa ja rakentaa Libyaan toimiva, kansalaisten perusoikeuksia kunnioittava, yhteiskuntajärjestys.

Maan tulevaisuus näyttää uhkaavalta yksin siksi, että se on monillakin mittareilla hajanainen ja kaiken lisäksi maa suorastaan tulvii aseita.

Kun vallasta syntyy kamppailu, murheellisen usein voittoa haetaan asein, sotimalla. Libyassa kaivataan kokoavaa voimaa, johtajaa, jonka politiikka nojaa sovitteluun ja rauhaan.