Kolumnit Uutiset

Liian lihavat ja liian laihat

Alakoulun kouluterveydenhoitaja
ottaa yhteyttä. Asiana lapsen painoindeksi. Pitäisi tarkkailla, liian korkealla. Että mitä, ällistyy äiti. Lapsi on vasta alakoululainen, kasvaa pituutta monta senttiä kesässä ja siinä sivussa paino nousee kilon tai kaksi.

Ällistyksensä jälkeen äiti älyää kouluterveydenhoitajan olevan tosissaan. Sen jälkeen äiti ärsyyntyy. Miten ihmeessä voi varjella tyttölasta ulkonäköpaineilta, jos koulussakin terveydenhuollon ammattilainen alkaa vahtia alle kymmenvuotiaan kiloja?

Lapsi syö tavallista ruokaa, ei liikoja herkuttele ja pinkoo koulumatkat pyörällä tai jalan, liikkuu ja hyörii kuin hyrrä.

Ärsyyntynyt äiti alkaa miettiä, avautuuko tästä tie, joka johtaa teini-iässä johonkin syömishäiriöön. Tälle polulleko kouluterveydenhoitaja aikoo lapsen sysätä, vaikka ehkä lapsen parasta tarkoittaisi?

Yläkoulussa toinen

terveydenhoitaja punnitsee toista lasta, ja toteaa tämän heiluvan painoindeksinsä alarajoilla.

Näistä missimitoista olisi se alakoulun terveydenhoitaja varmasti ylpeä: pituutta yli 170 senttiä ja paino 50 kilon huippeilla. Mutta voi vahinko, uusi suomenneito ei ole tässä kasvamassa, sillä kyseinen lapsi on poika. Ja ei, hänellä ei ole ruoka-aineallergioita ja ruokahalu on suorastaan mainio.

Alakoulun terveydenhoitaja on varmasti oikealla asialla painoindeksin vahtimisessa, mutta pikkukoululaisten kohdalla moinen into on liiallista.

Pienet lapset sentään kasvavat vielä aika tavalla sekä pituutta että leveyttä, joten mitat ehtivät asettua kohdilleen seuraavien vuosien kuluessa.

Entäs paljon paasattu lasten totuttaminen kaikenlaisiin ruokiin ja makuihin.

Jos jo alakoululaisen on ruokalassa laskettava lautasensa kaloreita, niin jättääkö hän kaalikääryleet ja puolukkapuurot syömättä?

Todellinen lihavuus on toki riski terveydelle. Mutta, lihavuus on kyllä aivan eri asia kuin lasten painoindeksit.

Kauppareissulla tapasin kolmikymppisen, omasta keski-ikäisestä näkökulmastani vielä siis nuorehkon miehen, joka oli ollut juuri sydämen pallolaajennuksessa. Muistelin hänen peruselintarvikkeidensa olleen aiemmin punaista maitoa ja lenkkimakkaraa. Kurkistin ostoskoriin, ja nyt oli maito vaaleansinistä ja makkara kevytversiota. Vakava sairaus oli pakottanut muuttamaan tottumuksia.

Itsekin olen ylipainoinen, enkä todellakaan niitä iloisesti lihavia ihmisiä eli herttaisia pullukoita. Tosin en myöskään laihduta. En, vaikka taannoin tuttava vihjaili minun olevan juuri oikeanlainen ihminen aloittamaan aivan ihmeellisen uuden dieetin. Sellaisen, jolla joku tuttavantuttava juuri oli laihtunut melkein parikymmentä kiloa.

Enemmän vaikutusta oli sen ihmisen puheella, joka muistutti minulle, ettei näillä kiloilla ole enää asiaa issikan selkään.