fbpx

Linssit huurussa

 

Maatalous on aina ollut EU:n ytimessä. Intohimoja ja suuria tunteita on riittänyt niin pohjoisen kipakoissa keskusteluissa kuin vaikkapa ranskalaisten viljelijöiden traktorimielenosoituksissa. Useimmat tunteenpurkaukset liittyvät tietysti rahaan, maataloustukiin ja markkinahintojen vaihteluihin. 
 
Tällä hetkellä EU:ssa väännetään kättä uuden maatalouspolitiikan rahoituskehyksistä. Vääntämistä riittää. Uudet linjaukset pitäisi olla toimeenpantavissa jo vuonna 2014, mutta tuo aikataulu näyttää jo nyt vaikealta, vaikkakin maatalouden osuus EU:n kokonaisbudjetista on pienentynyt viimeisten vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. 
 
Maatalouskeskustelu on tietysti erittäin tärkeää kaikkien EU-kansalaisten kannalta. Elinvoimainen maaseutu ja sen tuotantokyky ovat enemmän kuin vain koristesanoja. Tuottajien, kuluttajien ja ympäristön edut ovat yhdistettävissä, jos tahtoa vain riittää. 
 
Suurin ongelma maatalouskeskustelussa on se, että sitä käydään liiallisesti omassa erillisessä poterossaan. Maatalouspolitiikka ja -tuotanto ei ole erillään muusta maailmasta ja ihmisten arkeen vaikuttavista asioista. Ennen kaikkea kyse on ruuasta. Ja kun puhumme ruuasta, meidän täytyy puhua koko ketjusta pellolta pöydälle ja siitä miten tämä kaikki vaikuttaa ihmisiin ja ympäristöön.
 
Maatalouspolitiikan keskeinen tavoite tulisi kuitenkin olla, että kaikilla olisi saatavissa riittävästi sellaista ravintoa, joka on terveellistä, hyvää ja ympäristöystävällistä. Nykyinen tapa käsitellä maataloutta ei tähän anna valmiuksia. 
 
Otetaanpa esimerkki. Vuoden alussa Kilpailuvirasto julkaisi selvityksen, jonka mukaan kaupan keskittymät hyödyntävät vahvaa asemaansa Suomessa tavalla, joka ei ole terveen kilpailun mukaista, eikä näin ollen kuluttajan hyödyksi. Kaupan riskejä on siirretty tuottajille ja tavarantoimittajille. Samoin myös kauppojen omien tuotemerkkien asema ei ole ongelmaton hinnoittelun ja tuottajien kannalta. Nykyinen tapa katsoa maatalouspolitiikkaa ei välttämättä anna valmiuksia käsitellä tämän tyyppisiä ongelmia. Sen sijaan, jos lähtökohtana olisi laajempi ruokapoliittinen ajattelu – kuluttajien, tuottajien ja ympäristön yhteinen intressi – voisimme kehittää tapoja arvioida kokonaisuutta paremmin. 
 
Toinen esimerkki saatiin pari viikkoa sitten, kun MTK julkaisi arvionsa hukkaan heitetystä ruuasta. MTK:n mukaan noin 120–160 miljoonaa kiloa aivan kelvollista ravintoa päätyy meilläkin vuosittain jätteeksi. Ruokaa katoaa niin tuotantovaiheessa, varastoinnissa kuin meidän kaikkien keittiön komeroista ja jääkaapeista. Maailman tasolla jopa kolmannes kaikesta tuotannosta. Siitä huolimatta ruokahukasta ei juuri puhuta vaikkapa EU:n maatalouspolitiikan uudistamisen yhteydessä. 
 
Ruokapolitiikka on laaja käsite. Viljely, maankäyttö, tuottajien ansiot, ruuan hinta, eläinten oikeudet, kuljetus, pakkaaminen, varastointi, ruuan terveysvaikutukset, ympäristön monimuotoisuus ja -suojelu, elintarvikelainsäädäntö ja vaikkapa bioenergian kehittäminen ovat kaikki pöydällä kun mietimme sitä, miten ja millaista ravintoa haluamme. Nykyinen maatalouspolitiikka, jos ei nyt aivan ummista silmiään, niin on ainakin linssit huurussa monen asian kohdalla. 
 
 

Menot