Uutiset

Lipponen, lööpit ja ryöstöviljely

Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd.) ei säästellyt sanojaan Suomalaiset historiapäivät -tapahtumassa Lahdessa. Lipposen tulilinjalla on tapa, jolla Suomessa käytetään Neuvostoliiton ja sen vaikutuspiiriin kuuluneiden maiden arkistoja.

Lipposen mielestä menossa on arkistojen ryöstöviljely. Arkistoista kaivetaan ilman lähdekritiikkiä esiin lööppiaineistoa poliittisen pelin lyömäaseeksi. Tätä touhua hän pitää rappiojournalismina.

Puhemiehen oli suorastaan pakko ottaa kantaa myös Itä-Saksan salaisen poliisin Stasi-listaan.

– Kolmannen käden kautta joiltain nilkeiltä saatu lista on parempi pitää lukkojen takana, Lipponen linjasi. Lista julkisuuteen tuomalla leimattaisiin siellä olevat suomalaiset loppuiäkseen.

Tuli varmaan selväksi: Lipponen perää maahan laatujournalismia ja korkeatasoista historiantutkimusta.

Ei ole vaikea arvata, mikä lööppi sai Lipposen kiinnostumaan journalismista ja historiantutkimuksesta. Hieman ennen hänen puheenvuoroaan Ylen ykköskanavan A-studio lähetti ohjelman, jossa Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen (sd.) väitettiin puhuneen luottamuksellisia asioita Moskovassa vuonna 1986.

Lipposen jyrähtelyn voi tietysti tulkita demariveljen puolustuspuheeksi. Selitys olisi liian helppo, itse pääasian kiertävä.

Lipponen on pitkälle oikeassa.

A-studio teki Liikas-jutussa omasta mielestään varmasti palveluksen sekä historiantutkimukselle että journalismille. Vapaassa maassa kuvittelu on sallittua.

Studio kävi Moskovassa ja kaivoi esiin yhden (1) asiakirjan. Se kertoi Liikasen ja Neuvostoliiton kommunistipuolueen virkailijan keskusteluista. Ne kirjasi ylös neuvostotoveri.

Yksikään vakavasti otettava historiantutkija ei rakenna mitään yhden (1) lähteen varaan. Ei tällaiseen mutkien oikomiseen sorru myöskään jotain jalompaa kuin lööppiä tavoitteleva journalismi.

Yhden lähteen painoarvo on aina rajallinen. Niin myös Liikasen tapauksessa.

A-studion korokkeelle nostaman paperin on kirjoittanut keskustelujen toinen osapuoli. Liikanen ei ole asiakirjan sisältöä sen valmistuttua tietenkään oikeaksi varmentanut.

Lähdekriittiset kysymykset ovat historiantutkijoille tuttuja. Onko kirjaaja ymmärtänyt puheet oikein? Onko hän kenties lisännyt paperiin jotain saadakseen henkilökohtaista hyötyä (vaikkapa puolueen palkintolomaa)? Onko kirjaaja jättänyt asiakirjasta jotain tärkeää pois tarkoitushakuisesti?

Neuvostokommunismissa totuus oli sivuasia. Tämä olisi hyvä muistaa.

Tutkimuksessa välttämätön kriittisyys tuhoaa lööppejä. Siksi se unohdetaan ja näin päädytään Lipposen kiroamaan roskajournalismiin.

A-studion ongelma on perimmiltään hyvin arkinen. Studiolla ei ole tarpeeksi ammattitaitoa historiaa liippaavien juttujen kokoamiseksi. Intoa matkassa on sitäkin enemmän – valitettavasti.

Päivän lehti

29.5.2020