Uutiset

Luovuus pelastaa työttömän arjen

Pia Mustonen ottaa astmapiipusta henkäyksen ennen kuin painuu ulos pakkaseen. Kuluu vain tovi, kun baskeripäinen nainen on jo saanut pyöränsä ulos suojasta ja aloittanut huojuvan matkansa kohti itämaisen tanssin tuntia ja Sibelius-opistoa.

Vaikka aamu on pitkällä ja Piakin on ollut hereillä jo aamukuudesta lähtien, käy naisen moottori vielä pätkittäin.

Kunpa muistaisi tänään ostaa kaupasta sitä hienoasokeria, joka on jäänyt ostamatta jo kolmella edellisellä kerralla! Ei muuten, mutta palasokerin liottelu alkaa jo tympiä.

– Annan itselleni luvan valita joka vuosi Vanajaveden Opiston tarjonnasta yhden kurssin, sillä työttömällä ei ole enempään varaa. Itämainen tanssi tuo minulle sopivaa liikuntaa ja avaa oven toiseen maailmaan. Tosin monta kertaa tuo ovi on ollut kyllä jäädä avaamatta, sillä siksi hyvä tekosyiden keksijä minä ole, Pia heläyttää itseironisesti.

Aamuyhdeksän jälkeen nainen on jo Sibelius-opistossa. Tätä ennen on viety nelivuotias Anton päiväkotiin, taisteltu uhmaikäiselle vaatteet päälle ja kaakao vatsaan.

Aamupalapöydässä ei lehtiä näy, sillä paperinkeräyksestä löytyy vain muutaman päivän vanhoja uutisia.

– Työttömän arki vaatii kekseliäisyyttä. Minusta on tullut mestari kierrättämään kaikkea mahdollista. Vaikka taskussa onkin viisi euroa ja nälkä kurnii suolissa, täytyy sanoa, että minä olen oikeastaan pirun onnellinen nainen.

Oranssien tarrojen metsästys

Puolentoista tunnin lantionpyöritys on nostanut punan naisen poskiin. Pikainen suihku kotona, sähköpostin nopea silmäily, kauppakassi kainaloon ja menoksi.

Matkalla päivän pelastaa vilkaisu postilaatikkoon: eurolla tarjouksessa ollut ruokalehti on tullut ilahduttamaan naisen arkea. Tottakai euro on köyhälle tuhlausta, mutta joskus on ihan oman mielenterveyden takia annettava kiusaukselle periksi.

Kaupassakäynti on työttömälle keliaakikolle ja maitoallergiselle perheenäidille kuin Liisan seikkailu ihmemaassa.

– Suunnistan oranssilta tarralta toiselle ja vertailen hintoja. Kerran viikossa on oikea juhlapäivä, kun kaupassa on laitettu viimeisen myyntipäivän tuotteita esille enemmänkin. Ai, kun olisi joskus varaa ostaa oikein kunnon glögiä!

Pia Mustonen on ollut jo vuosia työttömänä. Työttömyyden ovat katkaisseet välillä pätkätyöt. Tällä erää työttömyyttä on takana pian kaksi vuotta ja sitä aiemmin hän oli vanhempainvapaalla kolme vuotta hoitamassa pientä Antonia. Mies on työllistämistöissä, eikä perheen leipä ole leveä.

Haaveet opiskelupaikasta ohjaustoiminnan koulutusohjelmassa Hämeen ammattikorkeakoulussa jäivät kahden vaivaisen pisteen päähän.

Vaikka kaikesta onkin tiukkaa, ei Pia Mustonen lepäile laakereilla. Kivisepäksi koulutettu nainen harrastaa valokuvausta, kirjoittaa, maalaa ja tekee yleensäkin käsillään kaikenlaista. Takana on 20 taidenäyttelyä ja lukuisia erilaisia taideprojekteja. Viimeksi Pia piti näyttelyn perunatöistään Hämeenlinnassa.

– Kiva, näitä sydämen mallisia perunoita on täällä vieläkin. Täytyy ostaa kotiin ja rakentaa miehen kanssa romanttinen ilta. Meillä on tapana tehdä arjesta joskus pieni juhla, sillä eihän juhlaan tarvita aina rahaa. Mielikuvituksella saa aikaan melkein mitä tahansa. Joskus pidämme ystävien kanssa tylsien maanantaiden tappajaisia. Laitamme hyvää ruokaa, koristelemme pöydän luonnon antimilla ja rupattelemme kaikenlaista.

Pian ruokaostokset maksavat hieman yli 13 euroa. Kolmasosan budjetista vie syntisen kallis gluteeniton leipä. Muuten ruualla pärjätään kyllä tämä päivä ja huominenkin ja kolmesta kilosta porkkanoita tekee vielä vaikka mitä.

– Kotityöt eivät riitä minun elämänsisällökseni. Ne vievät yksinkertaisesti liikaa aikaa kaikelta muulta mukavalta. Olen kuitenkin oppinut pitämään leipomisesta ja ruuanlaitosta.
Vähitellen olen oppininut tekemään jopa gluteenittomista leivonnaisista inhimillisen näköisiä ja hyvän makuisiakin.

Maailmassa on paljon turhaa

Pia Mustosen koti Jukolassa on oikea kekseliäisyyden mestariteos.

Sohva on miehen vanhempien vanha, televisio miehen veljeltä, kaapisto pankinjohtajan jäämistöä ja eteisen pöytä ja ruokapöydän tuolit purkutuomion saaneesta autiotalosta.

Seiniä koristavat autojen pölykapseleista ja napeista tehdyt tilataideteokset ja kynttiläkruunun mansetit näppärä nainen on tehnyt itse rautalankaa vääntämällä. Olohuoneen maton Pia on huovuttanut itse, mutta se on päässyt pesussa pahemman kerran kutistumaan.

Erityinen ylpeyden aihe sisustamisesta innostuneelle naiselle on kodin vessa, josta ei puutu Venäjä-rekvisiittaa.

– Elimme puolitoista vuotta puolittain Pietarissa ja puolittain Suomessa miehen työn takia. Venäjä oli oikea kierrättämisen korkeakoulu. Siellä kierrättäminen oli niin kunniassaan, että talomme räystäskourutkin lyhenivät päivittäin.

Kierrättäminen on tehnyt Pia Mustosesta roskalaatikoiden vakituisen vierailijan. Roskiksista on löydetty taideteoksien materiaalit, pojan leluja ja kaikenlaista muutakin tarpeellista.

Erityisen hanakasti Pia sanoo penkovansa lehtienkierrätyslaatikoita esimerkiksi Hämeen Sanomien kulttuurisivujen toivossa. Todellista mannaa ovat sisustuslehdet, mutta niitä löytyy valitettavan harvoin.

– Kaikkein paras päivä on silloin, kun joku on juuri muuttanut ja jättänyt roskiksen viereen käyttökelpoista tavaraa kierrätettäväksi. Meidän roskiskatoksessa on oikein hyllytkin sitä varten. Maailmassa on niin paljon niin turhaa.

Tietokoneella yhteys ulkomaailmaan

Välillä Pia Mustosen päivä kuluu tiiviisti kotona. Ainoat yhteydet ulkomaailmaan jäävät helposti päiväkodin täteihin ja kaupan myyjiin. Yhteys ystäviin ja Oulussa asuviin sukulaisiin hoituu sähköpostin välityksellä. Tietokone ja televisio ovatkin yleensä aina päällä tuomassa ääntä muuten niin hiljaiseen kotiin.

– Olen ollut aina innokas kirjoittaja. Olin toissa vuonna kansalaisopistossa elämänkaarikirjoituksen kurssilla ja menin niin syvälle omaan itseeni, että olin kurkkuani myöten täynnä itsestäni ja tekemistäni valinnoista kirjoittamista. 120 sivun elämänkertani sai siis jäädä odottamaan muokkausta. Ehkä runosuoni alkaa taas joskus sykkiä.

Kun seinät alkavat kaatua päälle, nainen potkaisee itseään henkisesti ja pakottautuu ulkomaailmaan tapaamaan ystäviä.

Kerran kuussa on onneksi kameraseuran kokous ja itämaisen tanssin myötä hän toivoo saavansa myös uusia ystäviä.

– En edes muista, koska olen käynyt ravintolassa juhlimassa ja ulkona syöminenkin on todella harvinaista. Onneksi käsillä riittää tekemistä. Joulun tuloon on työttömän alettava valmistautua hyvissä ajoin, kun kaikki täytyy tehdä itse. Jo vuosikausia olen tehnyt itse lahjat ja kortit.

Tänään roskalaatikoista ei löydy Pia Mustosen suureksi pettymykseksi tyhjiä pilttipurkkeja. Takapihan joulumaailman rakentaminen saa siis odottaa vielä päivää parempaa. Anopin kanssa kerätyt pajut odottavat jo ulko-oven vieressä.

– Minulla on koko ajan hirveästi suunnitelmia, joita kaikkia en millään ehdi toteuttaa.

Työtönkin tarvitsee omaa aikaa

Tänään Pia Mustosen ohjelma on ruokakaupassa käymisen ja roskiskierrokseen jälkeen tavallinen.

Poika haetaan kolmelta päiväkodista, sen jälkeen aletaan tehdä perheelle ruokaa ja kello 16.30 koko perhe istuutuu pöytään syömään. Aterian loput syö isä seuraavana päivänä töissä eväänä ja äiti lounaalla.

Työtön äiti tietää monen katsovan häntä karsaasti, kun hän pitää lastaan päivähoidossa, vaikka hän itse onkin kotona. Hän kuitenkin tietää tarvitsevansa omaa aikaa ja lapsen tarvitsevan toisten samanikäisten seuraa.

– Harvat arvostelijat tulevat ajatelleeksi, että työttömän lapsella ei ole varaa harrastaa. Päiväkodissa lapsi saa kuitenkin paljon virikkeitä ja apua esimerkiksi kielen kehittymisen myöhästymiseen.

Omat elämänkokemukset ovat opettaneet kovalla kädellä Pia Mustoselle, ettei hänestä ole naista moneksi.

– Minä olen perfektionisti ja revin itseäni helposti liian moneen suuntaan. Viisi vuotta sitten paloin loppuun oman aktiivisuuteni takia. Tein taidetta, olin yrittäjänä sekä perustin ja johdin Katulasten Tuki-yhdistystä. Kun Anton syntyi, oli minun valittava, hoidanko pietarilaisia katulapsia vai omaa lastani. Nyt olen jättänyt ylimääräisen pois, vaikka kyllä minäkin välillä olen liian kiireinen.

Pia Mustonen ei häpeile työttömyyttään, sillä hänen tuttavapiirissään on paljon muitakin samassa tilanteessa eläviä ihmisiä. Työttömät, kotiäidit tai vaikka vakavasti sairaat ihmiset joutuvat venyttämään lanttia päivittäin. Työttömän on turha haaveilla käyvänsä keskustassa joka päivä ja nytkin saavat valokuvat jäädä odottamaan Anttilaan noutajaansa rahapulan takia. Omasta autosta perheessä ei haaveilla.

– Meillä oli auto, mutta se oli niin risa, että jouduimme myymään sen teatterille Autiotalon rekvisiitaksi. Oli aika erikoinen tunne nähdä kuinka sitä musikaalin kuluessa potkiskeltiin.

Apuna perheellä ovat miehen vanhemmat, jotka kuskaavat kolmikkoa kerran kuussa ostoksille Tiiriöön ja auttavat sen minkä voivat. Muutenkin he ovat saaneet paljon tuttavilta.

Esimerkiksi Antonilla on kaupasta ostettuja tavaroita ja vaatteita vain kourallinen.

– Vain silloin, kun joudun kerran kuukaudessa hakemaan pankista tililläni olevia rahoja, tunnen häpeää. Kun rahaa on tilillä alle 20 euroa ja taskut ovat tyhjät, on kuitenkin pakko niellä ylpeytensä. Ilmeisesti Suomessa ajatellaan, ettei kukaan tarvitse pankkiautomaatista kymmenen euron seteileitä, vaikka meitä on paljon.