Uutiset

Maailmanmestarit vaihtuvat, taide on ikuista

Vähältä piti, ettei toissapäivän iltana ollut asiaa torille. Jos nimittäin Aki Kaurismäki olisi voittanut Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, olisi ollut pakko lähteä katsomaan millainen riemu Hämeenlinnassa olisi revennyt.

Veikkaan, että olisin joutunut olemaan yksin torin autiudessa. Tai korkeintaan siellä olisi ollut pari muuta hämeenlinnalaista etsimässä toisiaan.

Myönnän. Katsoin jääkiekon maailmanmestaruuskisojen finaalin Bratislavasta, vaikka yleensä käännän kanavaa urheiluohjelmien alkaessa.

Yksi syy on, ettei minusta ole kuuntelemaan suomalaisia urheiluselostajia. Minun loppuotteluni pelastivat television ruotsinkieliset selostajat. Kun ei ymmärrä ihan kaikkea, sietää uhoamisetkin huomattavasti paremmin.

Poikkeuksia tietysti on, kuten pari ottelua viime kesän jalkapallon maailmanmestaruuskisoista.

Oli huvittavaa katsoa, miten Pohjois-Korean pojat puolustivat omaa maaliaan kuin olisi ollut sota kysymyksessä. Ja kultaottelun toki katsoin, mutta siinä Espanja oli liian ylivoimainen minun makuuni.

Pidin peukkua Kaurismäelle Cannesissa. Toivoin ja uskoin parasta, mutta voi sinua tuomariston puheenjohtaja Robert de Niro minkä meille teit. Sinun kotimaisemistasi kertova amerikkalainen elokuva otti pääpalkinnon.

Kaurismäki jäi vaille elokuvajuhlien varsinaista palkintoa, mutta voitti elokuvakriitikoiden palkinnon ja kirkkojen ekumeenisen palkinnon.

Olin surullinen. Samalla olin iloinen ja ylpeä humaanista suomalaisesta, jonka elokuvateos kilpaili kunniakkaasti noin kovatasoisessa joukossa.

Mikään urheilutapahtuma ei aiheuta minussa tuollaisia tuntemuksia. Elokuvat ja kulttuuri ylipäänsä nyt vain ovat enemmän minun juttujani.

Olympiavoittajat ja maailmanmestarit vaihtuvat, mutta taide on ikuista.

Kuka muistaa Berliinin olympialaisten keihäskullan voittajan nimen? Mutta kaikki tietävät Charlie Chaplinin Nykyaika-elokuvan samalta vuodelta.

Urheilun sanotaan yhdistävän kansoja ja ihmisiä, mutta niin tekee hyvä taide-elämyskin.

Eräänkin kerran viinituvassa Wienissä muutama kanadalainen nuori mies viereisestä pöydästä kysyi, mistä maasta olemme. Kuultuaan, että olemme suomalaisia, he ilahtuivat ja kysyivät mitä tiedämme Aki Kaurismäestä.

Sukeutui hauska keskustelu. Kysyin vastaan, mitä he tietävät Renny Harlinista. Eivät he tunteneet koko nimeä, mitä en pitänyt sivistyksen aukkona.

Viereisen pöydän miehet nousivat lähteäkseen, kun yksi heistä tuli hyvästelemään minua kädestä. Sai kätellä Kaurismäen maannaista.