Kolumnit Uutiset

Maalaiselämä ansaitsee romantisointia

Tein alkuviikosta jutun viljelijöiden puintikaudesta (HäSa 3.9.). Jotkut teistä saattoivat sen lukea, ja moni lukeneista tajusi, että sen kirjoitti ihminen, jolle aihe oli kohtalaisen vieras.

Esitin siis tyhmää vakuuttavasti.

Haastattelun lopuksi viljelijä kysyi minulta, haluanko päästä leikkuupuimurin kyytiin. Vastasin myöntävästi, kun en ollut koskaan aiemmin kyydissä ollut.

Lopputuloksena oli, että hymyilin matkan ajan leveästi kuin yllätyslahjan saanut 10-vuotias poika.

Jokainen härveli ja vipstaakkeli äänekkään koneen laonnostokelasta leikkuuterään olivat niin vangitsevan mielenkiintoisia, että muutaman sadan metrin matka Rosenlew Sampo -laitteen ohjaamossa jäi mieleeni eräänä vuoden jännittävimmistä kokemuksista.

Juttukeikan jälkeen iski kohtalainen häpeän tunne: miten voi olla mahdollista, että 1980-luvulla syntynyt ihminen tietää niin vähän maatilan elämästä?

Ei ole kulunut kuin muutama vuosikymmen siitä, kun suomalaiset vielä käytännössä elivät pellosta.

1960- ja 1970-luvuilla vauhdilla tapahtunut kaupungistuminen kävi niin nopeasti, että seuraavalle sukupolvelle pelto on enää maisema maantien varrella ja traktori pelkkä tien tuke.

Olin aina mielessäni naureskellut suomalaisen kulttuurin elättämälle maalaisromantiikalle. Viulut soittavat pitkää nuottia, viaton neito ja ylväs renttukulkuri vaihtavat hymyileviä katseita ja heinälato tönöttää mustavalkoisen kesämaiseman etualalla.

En ymmärtänyt, minkä ihmeen takia elätämme edelleen muinaista Suomi-kuvaa historiamme kehitysvaiheesta.

Mieli kuitenkin muuttui, kun tajusin, että eihän maalaiselämä ole eilispäivää. Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastojen mukaan maa-, metsä- ja kalatalous työllisti edellisenä tilastovuonna 2011 yli 82 000 ihmistä.

Vertailun vuoksi pankki- ja vakuutusalalla oli tuolloin noin 47 000 työpaikkaa.

Maatilan elämä ei nykypäivänä ole millään tavalla varmaa. EU:n maataloustuet ovat käytännössä välttämättömiä alalle, jonka tuotettavien hyödykkeiden hinta laskee kovaa vauhtia.

Moni ihmettelee, miksi Suomessa ylläpidetään elinkeinoa, joka ei edes ole kannattavaa. Markkinatalouteen kuuluu, että vahvin voittaa, ovat tuotteet kotimaisia tai ei.

Vitsi vain piilee siinä, että maatalous tuottaa meidän ruokiemme raaka-aineet. Loppuisi se talousliberaalinkin nauru, kun ulkomailta tuotavat halvat tomaatit eivät satamalakon takia pääse rahtialuksesta minnekään.

Tarvitsemme maataloustuottajia, oli elinkeino kuinka epäkannattavaa tahansa.

Maatalous puolestaan ansaitsee paremman julkisuuskuvan kuin mikä sillä monien kaupunkilaisten silmissä on.

Romanttisen maalaisidyllin mielikuvakin on kaikilla jo valmiiksi olemassa. Eikö mielikuvaa kannattaisi hyödyntää laajemminkin kuin televisio-ohjelmassa, jossa ujot isännät ja emännät hakevat elämänkumppaneita?

Pelkällä leikkuupuimurikyydilläkin oli jo käänteentekevä vaikutus.