Kolumnit Uutiset

Mannekiiniministeri ajaa meidät pikavauhtia Naton suojaan

Olen harvinaisen pitkään ja hartaan sitkeästi vastustanut Suomen Nato-jäsenyyttä. Olin alkuviikosta pääministerihaastattelun verran valtioneuvoston mustan auton takapenkillä, mutta sieltä, mukavilta täysnahkoilta, ei pelottavasti kiihtyvä natotukseni tarttunut. Tämä tauti on itänyt jo pitkään.

Joskus olen jopa uhannut polttaa upseeripassini, jos Suomi luopuu hyvästä, edullisesta ja juuri täkäläisiin olosuhteisiin soveltuvasta asevelvollisuusarmeijastaan, joka sitoo koko kansan, siis muutkin kuin eteläpohjalaiset, yhteisen asian, maanpuolustuksen taakse.

Talvisodassa yhdistynyt kansa elää kuitenkin uutta aikaa. Yhtenäiskulttuuri natisee liitoksissaan. Henki ei ole enää entinen, vaikka kansan mieli sitkeästi nojaakin yhä perinteisiin arvoihin. Päättäjät määräävät suunnan, etunenässä valtioneuvoston jäsenet.

Taisi olla jo kymmenkunta vuotta sitten, kun kävin viimeiset kertausharjoitukseni. Mentiin ampumaan, ja ampumaradalle oli matkaa 300 metriä. Se siirryttiin linja-autolla. Ajattelin, että ei, tämä ei ole minun armeijani. Tilalle tarvitaan ehdottomasti ammattilaisia.

Arvossa pidetty puolustusministerimme Carl Haglund (r.) esiintyi Helsingin Sanomien kuukausiliitteen muotikuvissa Mannerheim-museossa Helsingin Kaivopuistossa. Voi sitä ylistystä, joka mannekiiniministeriä siitä seurasi: miten tavaton rohkeuden osoitus tämä uroteko olikaan.

1980-luvulla oltiin ehkä Neuvostoliiton talutusnuorassa, ja armeijan liikkuvuus oli polkupyörien ja maataloustraktoreiden varassa, mutta silti Veikko Pihlajamäki (kesk.) Kauhavalta oli uskottava puolustusministeri.

Meidän pitää liittyä pikavauhtia Pohjois-Atlantin liittoon, maksoi mitä maksoi. Muuten meidän nielaisee Venäjän karhu alta aikayksikön, jos se ei sitten ennen sitä tikahdu nauruun.

Carl Haglundin johdolla Suomen puolustusministeriö luottaa lähinnä kuoliaaksi naurattamiseen perustuvaan pelotteeseen.

Pian meillä on asetella Leopardeja asemiin vaikka pareittain kilometrin välein moottoritien varteen Helsingistä Hämeenlinnaan, mutta pelkkä rautakaan ei riitä, jos henki on mennyt ja arvostelukyky ruvella.

Uskottavuutta ei varsinaisesti palauttanut edes Haglundin näyttävä yhteisesiintymisen jämäkän ruotsalaisen virkasiskonsa, ammattisotilaanakin ansioituneen Karin Enströmin kanssa. Venäjän hyökkäysministeriössä pidettiin varmaan hätäkokous, kun Haglund hakee Suomelle turvaa armeijansa jo purkaneesta Ruotsista.

Annan haalistuneen upseeripassini olla rauhassa muistoesineenä ikivanhan eteläpohjalaisen klaffipiirongin laatikossa.

Saman piirongin ääressä on luettu kenttäpostia ja kirjoitettu kotirintaman kuulumisia sinne jonnekin, eikä siitä ole aikaa kuin yksi sukupolvi.