Uutiset

Markku Karpio: Lasten Joulutarina

1. Ainoa vaihtoehto
Ylitettiin just eka silta pois mantereelta. Mä istun saaristobussin takapenkillä ja katselen ihmisten niskoja. Alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Vaikka on aamupäivä, ulkona on pimeänharmaata ja kosteaa. Joissakin ikkunoissa on typeriä valoköynnöksiä. Pensaat ja puut täynnä tonttuja, poroja ja enkeleitä. En mä halua mitään joulua! Shurka lojuu mun jaloissa ja ottaa kaiken ihmeen tyynesti, vaikka sitä varmasti sattuu vieläkin, kun se äijä, siis mun äidin uusi poikaystävä, potkas sitä kylkeen. Mä rapsutan Shurkaa. Se näyttää iloiselta, kun se saa matkustaa mun kanssa.

Shurka on vähän yli yksivuotias. Sen isä on lapinkoira ja äiti karjalankarhukoira. Mä sain sen joululahjaksi isältä kaks vuotta sitten. Sen nimi on napattu joltain Venäjän keisarilta, tai niin ainakin Mitri väitti. Ja se kyllä tietää, kun sen isä ja äiti on venäläisiä. Niitten Cheri on Shurkan äiti.

Meidän lisäksi täällä ei ole kuin pari mummoa ja ukkoa. Shurkan turkki haisee ulkoilmalle. Ei se ollut sun syy, ajattelen. Koko juttu tunkee taas mun mieleeni kuin jokin surkea youtube-pätkä, jota on pakko katsella.

Kello oli jotain kolme yöllä, kun äiti ja äijä tuli harrastajateatterin pikkujouluista. Mä heräsin, kun keittiöstä kuului hirveetä möykkää. Äiti istui pöydällä tonttulakki päässä ja nauroi aivan hulluna. Äijä konttasi lattialla, nosti takajalkaansa jääkaapin kulmaa vasten ja murahteli kuin koira. Kumpikaan niistä ei huomannut mua tai Shurkaa.

Ihan kuin esitys ei olisi ollut tarpeeksi typerää jo muutenkin, äijä tunki nokkansa Shurkan juomakippoon ja alkoi lipittää vettä. Shurka päästi pari terävää haukahdusta ja alkoi murista.

Mä pyysin äijää lopettamaan, mutta se ääliö vaan jatkoi pelleilyä, ja äiti nauramista. Tosi hauskaa! Ne molemmat haisi hampurilaiselle ja pilaantuneelle glögille. Lopulta äiti katsoi mua ja lopetti nauramisen. Mutta äijä oli näköjään unohtanut, miten näytellään ihmistä. Kun se esitti että se puree mun pohjetta, Shurka hyökkäsi ja näykkäsi sitä nenästä. Keittiö räjähti yhdeksi räksytykseksi, murinaksi ja ärjynnäksi. Mä meinasin tukehtua nauruuni. En muista yhtään, mitä mä sanoin tai mitä äiti sanoi. Mutta äijän säksätyksen mä muistan ikuisesti: ”Toi rakki viedään huomenna lopetettavaksi!”

Mä tunnen bussin kaartavan tiukasti vasemmalle. Näyttää kuin liikenneympyrän keskelle olisi haudattu purjeveneitä, joista näkyy pelkät purjeet. Shurka kohottaa kuonoaan. Ja just kun bussi pysähtyy linja-autoasemalle, kännykkä mun taskussa rupeaa värähtelemään kuin huono omatunto.

2. Väärä päivä.
En vastaa. Parin sekunnin ajan mä olen ihan varma että mut on jo etsintäkuulutettu ja että soittaja on poliisi. Mutta kun se ei jätä edes viestiä, en ole enää niin varma asiasta. En olis ottanut koko kännykkää mukaan, ellen odottaisi Jonnin puhelua.

Jonni on mun serkku. Laitoin sille meilin aamulla. Odotin ainakin pari tuntia sen jälkeen kun äiti ja äijä oli häipyneet töihin, mutta Jonni ei vastannut. Ehkä se oli nukkunut pommiin, eikä ehtinyt avata konetta. Mullekin on käynyt niin vaikka kuinka monta kertaa.

Bussi pysähtyy. Värivalot tuikkii asemakahvilan ikkunoissa. Lähden taluttamaan Shurkaa takaovelle. Se heilauttaa häntäänsä, kun se arvaa pääsevänsä ulos.

– Etkös sä ollut menossa Pärnäisiin? isomahainen kuski ähkii työntäessään pahvilaatikoita bussin tavaratilaan. Hiekanjyvät rahisevat raskaasti. Nyökkään. – Älä mene kauas, jatketaan ihan kohta matkaa.

Epäileekö se jotain, vai miksi se muuten olisi painanut mieleensä mihin me ollaan menossa? Bussissa kaivan repusta koiranmakkaran ja vesipullon. Kun päästään purjeympyrästä suoralle, kaadan punaisen muovikipon puolilleen vettä. Luts, luts, luts. Toiseen, siniseen, koukin pötköstä pätkän herkkumössöä. Ei Shurka kovin kipeä voi olla, kun se juo ja syö ihan perusahmattina. Tungen kipot takaisin reppuun ja rapsutan Shurkan uneen. Äiti ei edes tiedä, että me ollaan häivytty. Juttu selviää sille vasta illalla.

Vartin kuluttua tullaan lossille. Bussi jyrää mäkeä alas kuin panssarivaunu ja ohittaa muutaman henkilöauton. Tuntuu töyssy ja kuuluu metallinen klonksahdus. Sitten moottori korahtaa sammuksiin. Lossin hyrinä kiihtyy. Kuski kailottaa jonkun kanssa ruotsiksi. Tajuan siitä sen verran, että ukko aikoo teurastaa joulusian huomenna.

Jonnin porukat on asuneet Fyrössä yli kolme vuotta. Me käytiin äidin kanssa siellä heti ekana kesänä. Silloin ei ollut vielä Shurkaa. Saaristossa on upeata. Siis kesällä. Mutta nyt kaikki näyttää ankealta ja autiolta.

Siljanvalkoinen yhteysalus on onneksi laiturissa. Painan stop-nappia ennen kuin bussi ajaa maantielautalle. Miksiköhän se silloin viimeksi koukkasi ihan yhteysaluksen viereen? Kesällä on kai eri systeemit. No, jaksetaan me näin lyhyt matka kävelläkin. Paatin nimi on Baldur. Sen peräportti ja ovet on kiinni, eikä missään näy matkustajia. Takakannelle ilmestyy joku haalariukko tupakalle.

– Meneeks tää Fyröseen!? huudan sille.

– Juu, mutta sä olet hiukan etuajassa. Lähtöön on vielä kymmenen minuuttia, ukko naureskelee ja imaisee tupakkaansa. – Ja vuorokausi päälle.

3. Jonni N. Joutava
Häh? Mä olen ihan bojoijoing, enkä keksi mitä sanoa haalariukolle. Nolottaa niin älyttömästi, että me lähdetään kävelemään muina miehinä poispäin. Kun pää raksuttaa tyhjää, on hyvä kävellä hetki. Olisihan mun pitänyt muistaa, että talviaikana Baldur ei kulje tänään kumpaankaan suuntaan. Kurkku tuntuu kireältä ja hengittäminen ruosteiselta puukolta sydämessä. Kierretään punaisen varastotönön kulman taakse ja jatketaan tietä pitkin parkkipaikalle.

Mun poskelle lätsähtää iso vesipisara, sitten toinen, ja pian lotisee jo oikein kunnolla. Eiks joulukuussa kuuluisi olla lunta ja pakkasta? Shurka tunkee kuononsa pusikkoihin ja autojen renkaisiin ja nuuhkii niitä aivan ekstaasissa. Mulla välähtää: jos Jonni ei soita mulle, niin mä soitan sille.

Kaivan kännykän taskusta ja painan vihreää luurinkuvaa: näyttöön tulee teksti Jonni N. Joutava. Tajuatte varmaan, ettei Joutava ole Jonnin oikea sukunimi. Se tulee siitä, että mun isä kuittasi aina kaikki hölmöt pikku ongelmat sanomalla: Jonninjoutavaa!

Ja äkkiä ikävä iskee mua kipeästi kuin moukari. Helmikuussa isän kuolemasta tulee kaksi vuotta, enkä mä vieläkään pysty käsittämään sitä. Mua alkaa itkettää ja mä unohdan kokonaan, mitä mä just olin tekemässä. Mä istahdan märälle asvaltille.

Ihan sama, vaikka farkut kastuu. Shurka vaistoaa mun kurjan oloni ja tunkee kylkeen nojailemaan. Sitten se saa hirvittävän ravistelukohtauksen, ja mä saan kivan koiravesisuihkun.

– No, nyt mä ainakin oon läpimärkä! mölisen itsekseni ja huomaan kännykkäni ja toimintaohjeita odottavan peukaloni.

Painan nappulaa ja laitan kapulan korvalle. Ainakin se nyt hälyttää. Hälyttää ja hälyttää, mutta Jonni ei kuule tai välitä.

Kierretään parkkipaikan ympäri ja koukataan takaisin Saaristotielle. Siinä on autio ja aavemainen baari. Se on auki vain kesäisin, ei joulukuussa. Mun skeittikengät litisee.

Vilunväreet tanssii pitkin selkärankaa, kun me laahustetaan Shurkan kanssa takaisin satama-alueelle. Kaks uitettua koiraa.

Kummallakaan ei ole muuta tekemistä kuin odottaa. Ja tädäm: samassa kännykkä värisee ja näytössä lukee Jonni N. Joutava. Mahtavaa!

– Mitä Aleksi? se kähisee. – Mä olin virittämässä jouluvaloja kun sä yritit soittaa.

– Aijaa? Saiks sä mun pikkujoulumeilin?

– Arvaa. Fyrössä ei oo netti toiminut yli viikkoon, Jonni selittää ja alkaa selvästi popsia jotakin. – Millos meinaat tulla käymään?

– Huomenna, mä vastaan. – Voiks täällä Pärnäisissä yöpyä, ja missä on lähin kauppa?

– Häh, miten niin Pärnäisissä? Ei nyt oo mikään aprillipäivä.

4. Vihdoinkin Baldurilla!
Muutaman minuutin todistelun jälkeen mä sain Jonnin uskomaan, että mä ja Shurka todellakin oltiin Pärnäisissä. Jonni on aina ollut toiminnan miehiä, kun sen vaan ekaks saa hereille. Mä seurasin känny korvalla sen ohjeita, ja löysin tönöstä lukitsemattoman oven. Sen takana oli lämmin odotushuone matkustajia varten ja vessa. Koirankuvan yli oli vedetty punainen ruksi. Onneks siellä ei ollut ketään, tai ei tietenkään ollut, kun Baldur lähtisi vasta seuraavana päivänä.

Muutamaa nälkätuntia myöhemmin mä olin saanut vaatteeni kuivaksi. Mä en nyt jaksa selostaa teille koko päivää, kun se oli vaan sellaista tylsää odottelua. Jonnin lisäksi mulle ei soittanut kukaan. Tai no, ei ihmekään, kun olin tökännyt kännykän kiinni.

Kolmen tunnin torkkujen jälkeen aloin miettiä tosissani, liikenisikö Shurkalta mullekin pala koiranmakkaraa. Lähdettiin käymään pikku lenkillä. Vesisade oli lakannut ja ilma tuntui kuivemmalta kuin aamupäivällä. Silti vesikouru lauleskeli vielä tip, tap, tipe, tipe?.

Oltiin just livahtamassa ovesta takaisin lämpimään, kun se haalariukko ilmestyi viereisestä ovesta ja sanoi pokkana, että voitais me yhtä hyvin majailla laivallakin. Ukko sanoi nimekseen Stefan. Ennen kuin mä tajusinkaan, mä olin sanonut että mä oon Mitri ja että mun koiran nimi on Khirka. Stefan harmitteli, ettei ruoka ollut vielä valmista. Mä menin siis ekaks saunaan. Shurkallakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Se nukkui pukuhuoneessa, kun mä hikoilin löylyssä. Vihta näytti epäilyttävän tuoreelta, se oli varmaan tempaistu pakastimesta.

Nyt me siis ollaan leiriydytty kopperoon, jossa melko karseat tekonahkapenkit kiertää seinänvierustoja. Keskellä on pari lattiaan pultattua pöytää. Ikkunasta näkyy laituri. Shurka röhnöttää mun jaloissa, ja mulla on maha piukassa perunamuusia ja lihapullia. Stefan katsoo telkkaria alakerran baarissa, mut mä haluan olla täällä.

Äkkiä mun aivoissa jysähtää: äiti on kotona! Varmaan se äijäkin. Äiti yrittää soittaa mulle, ja kun mun kännykkään ei just nyt saada yhteyttä, se alkaa hermostua. Äijä rupeaa lohduttamaan sitä, ja siitä äiti tietty hermostuu vielä enemmän.

Pian äidillä välähtää, mistä mun ja Shurkan katoaminen johtuu, ja se alkaa sättiä äijää. Hyvä! Äijä esittää järkevää ja sanoo, ettei auta muu kuin soittaa poliisille. Mä räpellän kännykän auki. En välitä 17 uudesta viestistä, vaan tekstaan suoraan Mitrille:

Hätätilanne! Laita äkkiä mun äiskälle viesti, jossa lukee että mä ja Shurka ollaan teillä yötä. Ja että se kyllä tietää, miksi.

5. Keskellä merta
Mä herään nuuskutukseen. Shurka haistelee mun naamaa. Heti kun avaan silmäni, sen häntä alkaa vispata ja se tunkee päätään rapsutettavaksi.

– Mitä kello on? kysyn Shurkalta, mutta sen mielessä on aamupissa ja ruoka. Ja tietenkin tienvierustojen ja pöpelikköjen namihajut, kuten esimerkiksi toisten koirien jättämät viestit.

Vetäisen takin niskaan ja kengät jalkaan ja naksautan talutusnarun Shurkan kaulaan. Laskeudutaan jyrkkiä portaita kerros alaspäin. Liukuovi on auki tavarakannelle. Siellä on valoisaa, peräportti on jo avattu. Muutamia matkustajia kasseineen ja reppuineen kävelee sisään. Joku uusi laivatyyppi ajaa keltaisella trukilla ruokatavararullakoita sisään.

– Huomenta Mitri! tuttu ääni huutaa autokannen takaosasta.

Stefan järjestelee siellä pahvilaatikoita. Mua alkaa hävettää kun kerroin sille väärän nimen, vaikka Stefan on alusta asti ollut reilu tyyppi ja yrittänyt vaan auttaa meitä. Mutta nyt on myöhäistä enää katua mitään. Heilautan siis kättäni ihan Mitrinä ja painelen Khirkan kanssa ulos häikäisevään auringontykitykseen.

Ei kyllä uskois, että on joulukuu. Ulkona tuulee aika kovaa. Asvaltti on kuivunut ja ilma haisee pakokaasulta; sata metriä oikealla pieni lossi nielee autoletkaa kuin metrilakua. Nielee, joo-o, mulla on karsea nälkä! Tehdään pikalenkki humisevassa männikössä ja juostaankin vähän. Tänään saadaan käkkiä ihan tarpeeksi sisätiloissa ennen kuin ollaan perillä Fyrössä. Meri näyttää ryppyiseltä ja kova tuuli potkii muovikassia pitkin satama-aluetta.

Kun palataan takaisin, kysyn Stefanilta kelloa. Mä en näet viitsi avata kännykkää ja pilata päivääni heti aamusta. Viittä yli kymmenen. Sitten Stefan kertoo mun salaiselle peitehahmolleni, että baarin takahuoneessa olisi aamiaista tarjolla. Tack, sinne! Juustosämpylää, paistettua munaa, nakkeja ja maitoa. Ja Shurkalle (tai siis Khirkalle) eilisiä lihapullia. Nam ja slurps!

Kolahduksia ja ihmisten höpötystä. Meidän lisäksi kyydissä on vain muutama hassu ukko ja mummo plus pari nuorempaa tyyppiä.

Baldur alkaa liukua irti laiturista. Eikä kukaan uskalla tulla samaan huoneeseen vaarallisen vankikarkuri Mitrin ja hänen luotettavan kumppaninsa, tappajakoira Khirkan kanssa.

Mitä vähemmän näkyy maata sitä rajummin aallot pärskyy Baldurin kylkeen. Fyrön majakka kasvaa punavalkoisesta shakkinappulasta leveäharteiseksi kyklooppijoulupukiksi. Baldur halkoo aaltoja.

Me mennään ylös, alas, whuum, kosh? Selvitään onneks kallioluodon suojiin ja lopulta Fyrön laituriin. Mutta Jonnia ei näy missään.

6. Itsenäisyyspäivä
Mun ja Shurkan lisäksi Fyröhön tuli vain kaks vanhaa gubbea ja yks äidin ikäinen nainen, joka auringonpaisteesta huolimatta oli vetänyt niskaansa kaikki mahdolliset sateen ja tuulen kestävät varusteet. Ja rajut kumisaappaat. Ihme eräretkeilijä!

Vilkaisin vielä taakseni, jos vaikka Jonni olisi ollut piilossa jossakin. Siitä ei kanssa ikinä tiedä, se saattaisi just keksiä jotain tuollaista älytöntä. Se vakoilisi meitä aikansa jossakin rantavajojen takana, hyppäisi sopivalla hetkellä esiin ja nauttisi täysillä, kun toinen pelästyisi puolikuoliaaksi. Mutta ei rantakoppien luona tai laiturilla näkynyt muuta kuin Fyrö Handelin avopaku, jonka lavalle parhaillaan laskettiin nosturilla niitä samoja ruokarullakoita, jotka mä olin nähnyt jo Pärnäisissä.

Me seurattiin gubbeja ja sitä ylipukeutunutta naparetkeilijää pienen mäen päälle. Alkoi tulla hiki, kun vanhasta kasarmista värkätty hotelli oli tuulensuojana ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Tuuli riuhtoi Suomen lippua ihan kuin olisi yrittänyt repiä sen irti, ja tankokin oli ihan kaarella.

Mitäs nyt sitten? Mulla oli sellainen olo, ettei ehkä olis viisasta painella suoraan Jonnin kotiin. Mun setä eli Jonnin isä voi olla siellä väijyksissä. Se kirjoittaa siellä jotain saaristokirjaa. Jonnin äiti on töissä ruotsinlaivalla, eikä mulla oo harmainta hajua, onks se just nyt siellä vai täällä.

Kaupan rämisevä paku ajoi ohi ja me kiivettiin kalliolle jossa oli räjähtäneen näköinen juhannussalko. Luikahdettiin rantaan pähkäilemään meidän tulevaisuutta.

Ja täällä me ollaan vieläkin. Hieno puupaatti putputtaa esiin kylän suunnalta. Siinä on toinen niistä vanhoista gubbeista. Se heilauttaa kättä. Häh? Heilautan takaisin.

Shurka läähättää. Otan repusta vesipullon ja kaadan jämät kippoon. Mun aivot pullistelee miettimisestä niin, että kallo rutisee. Kippo on tyhjä ja Shurka alkaa haukkua. Ei ole enempää! Kun en keksi muuta, avaan kännykän. Jos siellä olis vaikka jokin järkevä tekstari Jonnilta. – Shurka, hiljaa nyt!

– Poliisi! Jonnin ääni kajahtaa tuuhean pylväskatajan takaa. – Teidät on pidätetty.

– Ooks sä kauankin kytännyt siinä? esitän niin rauhallista kuin osaan, sydän jyskää ylinopeana bassona vasten mun kylkiluita.

– Minuutin. Mä vaklasin sua ensin hotellin katolta. Eks sä saanut mun tekstaria?

– Mä avasin tän vasta nyt, sanon ja tuijotan viestilistaa: Äiti, Äiti, Äiti, kertaa 23? Äidiltä pelkkiä puheviestejä, Jonnilta pelkkiä tekstareita.

– Homma hanskassa, Jonni sanoo. – Mä kerroin jo iskälle, että sä olet täällä.

7. Viikonloppuveljekset
Ennen kuin Jonnin porukat muutti tänne majakkasaarelle, ne asui ihan meidän naapurissa. Jonni on vajaat kolme kuukautta mua nuorempi, ja me ollaan molemmat ainoita lapsia. Me oltiin ennen kuin veljeksiä.

Jonni oli pohjustanut jutun tosi hienosti. Se oli selittänyt Jari-sedälle, että äidit oli keskenään sopinu mun tänne tulosta jo ajat sitten. Ja Jari oli sanonut, että jaaha ja jatkanut töitään. Soita äidille jos et usko., Jonni oli lisännyt vielä varmistukseksi. Jari oli mumissut, että joo, myöhemmin, ja Jonni oli arvannut ihan nappiin, että Jari unohtaisi koko jutun parissa sekunnissa. Niin kauan kuin sen kirjoitustyö olis kesken, meillä ei olis hädän päivää.

Viikonloppu vilahti Jonnin kanssa saarta tutkiessa. Nettikään ei toiminut ja Jonnin pleikkari oli rikki, joten mitä me oltais muka sisällä tehtykään. Kaupalla jaettiin ilmaiseksi joulupipareita ja mehuglögiä. Shurka juoksenteli narussa meidän kannoilla ja röhnötti verannan sohvalla ihan kuin kotonaan. Sumu oli välillä niin sakeaa, ettei nähty edes merta.
Vain aikaisin tulevasta pimeydestä ja kynttilöistä ikkunoilla pystyi arvaamaan, että elettiin joulukuuta.

Vasta sunnuntai-iltana palomuuri petti, ja joku virus tai mato hyökkäsi mun aivojen kimppuun. Mitä tahansa mä yritinkin ajatella, pähkäillä tai aprikoida, niin heti siihen ilmestyi isoilla kirjaimilla ÄITI! Onpa hyviä nakkeja – ÄITI! Typerät siniset jouluvalot naapurilla – ÄITI! Netti ei toimi – ÄITI! Ja niin edelleen.

Shurka on pakko kantaa yläkertaan, kun portaat on niin jyrkät. Onneksi Jonni nukahtaa heti kun sen pää hipaisee tyynyä. Mä huokailen ja pyöriskelen patjallani, kunnes en enää kestä.

Kaivan kännykän esille ja rupean kuuntelemaan äidin viestejä. Jonni tuhisee niin vakuuttavasti, ettei sen heräämisestä ole mitään pelkoa. Shurkakin näkee jotain unta, sen jalat liikkuu ihan kuin se juoksis täysillä.

Ekat viestit on yhtä ja samaa, aika rauhallisia: Missä sä olet, ilmoittele. Viidennen viestin jälkeen sävy muuttuu: Mä alan huolestua, kun susta ei kuulu mitään… ja: Ei Mika tarkoittanut mitään pahaa. Ja sitten se, mitä mä olen pelännyt: Mä soitin Mitrin äidille. Voi, kun sä olisitkin ollut siellä! Missä sä rakas poika olet?

Siihen kysymykseen mä nukahdan, enkä näe mitään unta.

– Herätys! Jonni karjuu. – Kahville, sitten lähdetään kouluun.
– Häh? Mee keskenäs, puhisen peiton alta.
– Mä kerroin niille jo perjantaina että sä tuut, Jonni vääntää ääliöirvistyksen. – Sitten ope soitti iskälle, ja iskä selitti sille koko jutun!

8. Mä oon Mitri
– Jos sä pyörisit saarella yksinäs tai Shurkan kanssa, niin kaikki alkais heti epäillä että sussa on jotain hämärää, Jonni selostaa. Me kävellään harmaassa viimassa kohti kännykkämastoa, joka sojottaa maisemassa kuin humiseva huutomerkki. Samassa tuttu naama putkahtaa esiin yhden rantavajan ovesta.

– Mun pitää käyttää valenimeä, kuiskaan Jonnille kun lähestytään gubbea. – Mä oon Mitri. Muista!

– Häh? Mitri?

– Mä sanoin sille Baldurin Stefanille, että mä oon Mitri. Täytyy pitää linja.

Siinä vaiheessa gubbe on jo niin lähellä, että mä haistan kalanhajun sen suomuisista kumihousuista. Se moikkaa Jonnia, ja jää sitten kyyläämään mua kuin punaista liikennevaloa. Onneksi Jonni on mister nopsaäly: – Tässä on Mitri, mun serkku. Se vilkaisee samalla vasenta rannettaan ihan kuin siellä olisi kello, vaikkei oikeasti olekaan.

– Oho, meidän pitää juosta, ettei myöhästytä koulusta!

Koulu on aika pieni keltainen kivitalo, jonka pihalla kasvaa ruohoa ja pensaita. Pari pikkujätkää kaahaa maastofillareillaan pihakatoksen alle. Ne näyttää meitä nuoremmilta. Isommalla on musta huppu lippiksen päällä. Sitten siihen pölähtää yksi ekaluokkalaisen näköinen tyttökin, ja kaikki toljottaa mua kuin Stockan jouluikkunaa.

– Mikä sen sun koiran nimi on? pikkutyttö kysyy ja pyyhkäisee nenästään räkäkuplan vaaleanpunaisella sormikkaallaan.

Mulla kelaa hetken tyhjää. – Se on Khirka. Ja mä oon Mitri.
– Ooks sä vai joku venäläinen, pienempi jätkä irvistelee isommalle kaverilleen.

– Älä oo pässi, Tumppi! Jonni pelastaa mut kuulustelulta. – Mähän sanoin perjantaina, että se on mun serkku.
– Sä kyllä sanoit, että sen nimi on Aleksi, huppupääjätkä huomauttaa.

– Tyhmä, Jonni huokaa. – Sen nimi on Mitri Aleksi, toiset sanoo sitä Mitriks ja toiset Aleksiks. Mut sen oikee nimi on Mitri.

Yhtäkkiä jostakin alkaa kuulua rajua kilkatusta. Opettaja seisoo ulko-ovella vanhanaikainen kilikello kädessään ja viittoilee meitä sinnepäin. Se on se eräretkeilijänainen.

– Tervetuloa, Aleksi. Jonni jo kertoikin, että olet vierailulla tämän viikon, ope hymyilee. – Syksyllä meillä olikin täällä lintubongareitten lapsia lähes viikoittain. Voit istua vaikka siihen Jonnin viereen.

– Kiitos, mä ähisen.

– Sen oikee nimi on Mitri, pikkutyttö mutisee.

Ope lentää erivärisistä kankaanpalasista tehdylle joulukalenterille. Merta, kaljuja ulkosaariston saaria ja luotoja. Numeroita. 24:n kohdalla on punainen luotsikutteri, jonka ikkunassa näkyy joulupukin pää.

– Aleksi voisi ottaa seuraavan lapun, ope hymyilee.
– Anteeks, mut mä oon Mitri.

9. Valehtelijan penkki
– Valehtelijan penkki? Mikä se on? mä huokaan ja tuijotan kalenterintaskusta kaivamaani paperilappua. – Saisko yhtään lisävihjettä? Ikkunan suunnalta kuuluu sihisevää rätinää. On näköjään taas alkanut sataa vaakasuoraan. Kylmää joulukuun vettä. Tuuli ulvahtelee ilmanvaihtorööreissä kuin leikkikummitus. Jonnia ja muita naurattaa; vihje on niille älyttömän helppo. Hauskuutta lisää se, että mä olen ihan pihalla. Ope lupaa, ettei se aio osallistua vinkkaamiseen.

– Se on sisällä! pikkutyttö kertoo ovelan näköisenä. Tytön nimi on Siiri. – Ja kaikki fyröläiset tietää, että jos joku istuu siinä ja kertoo tai väittää jotain, niin se vaan narraa.

– Aijaa, että penkki on oikein sisällä. Auttoipa tosi paljon, tuhahdan. – Joku muu saa jatkaa.

– Noh, vähän joulumieltä mukaan. Lisälisävihje: sen paikan ulkoseinässä on iso sininen K-kirjain, ope iskee silmää. Se on näköjään kahdessa minuutissa unohtanut, että vain oppilaiden piti antaa mulle vinkkejä. – Sinne on koululta noin kaksi sataa metriä.

– Höh, nyt se ainakin arvaa! Tumppi valittaa. – Onks siellä jotain tarjoilua?

– Hys, ei nyt paljasteta liikaa, ope toppuuttelee.

Vetoketjut surahtavat, nepit naksuvat. Fyrön joulukuun muotivaate on sininen, punainen tai musta sadetakki. Ope löytää siivouskaapista vanhan sateenvarjon ja antaa sen mulle.

Muut vetäisee saappaat jalkaansa. Sitten painutaan ulos tuulenpuuskien humahduksiin, lätäköiden litsahduksiin ja sateen ropinaan. Mä huomaan, että Jonni ja Johan tähyilee majakkamäelle.

– Majakka alkaa ämmällä, sanon. – Ja luotsiasema ällällä.
Skeittikengät on taas läpimärät. Käännyn rantakadulle ja läpsyttelen kohti Fyrö Handelia. Tuulenpuuska hyökkää mun sateenvarjonrämän kimppuun ja muotoilee siitä repsottavan tötterön ilman jäätelöä. Kiva!

– Tossa kaupan seinällä on aika iso K-kirjain, tuskin täältä isompaakaan löytyy, mä sanon. – Se pöhköpenkki on sit varmaan siellä.

Jonni saa jonkin ihme kohtauksen ja kiilaa jonon ohi istumaan vaaleanturkoosille penkinpätkälle. Mä en ensin ole huomaavinani koko penkkiä. Mutta näille se on selvästi ihan oikeasti joku tärkeä juttu.

– Ottakaa pipareita ja glögiä, kaupanhoitaja sanoo. Mulle selviää sekunnissa, että nainen on Tumpin ja Siirin äiti, kun se alkaa voivotella sitä, ettei se muistanut käskeä niitten laittaa sadehousuja. Kaikki asiakkaat kyttäävät Valehtelijan penkin suuntaan.

– Haloo! Jonni aloittaa. – Tää mun serkku on karannut kotoaan. Sen nimi on oikeesti Aleksi. Yöllä kun se nukkui, mä löysin netistä sen katoamisilmoituksen.

10. Tietsikkaäijä
Kauppakeikan jälkeen palattiin koululle vatsat täynnä pipareita ja vaatteet vettä tippuen. Päivän mittaan ope oppi vähitellen kutsumaan mua Mitriksi. Matikan ja ruotsin jälkeen käytiin hotellilla syömässä, sitten oli vielä äidinkieltä.

Niillä oli jatkotarinana Mestaritontun seikkailut. Ope luki siitä pätkän, joka loppui: – Kiitos, hyvä herra kuningas, Mestaritonttu vastasi, mutta mieleni palaa Satumaahan takaisin. Jos minusta siellä vielä huolivat, en enää ikinä jätä Satujenmaata. – Ja Mestaritonttu pyyhkäisi salaa kyynelen silmäkulmastaan.

Kotimatkalla mun on pakko kysyä Jonnilta, miks ihmeessä se meni möläyttämään mun salaisuuden siellä kaupassa. Eihän siinä ollut mitään järkeä.

– Mähän istuin Valehtelijan penkillä! Ei kukaan sitä uskonut, nehän kaikki nauroi, aikuisetkin, Jonni selittää. – Mä sanoin sen ihan tarkoituksella, ettei kukaan rupeis epäilemään sua.

– Paitsi kun ne lukee sen lehdestä tai netistä, niin ne tajuaa heti, että se oon mä.

– Ei netti toimi ennen ku? Jonnilta jää lause kesken, kun avopaku putkahtaa näkyviin kotiseututalon nurkan takaa sataman suunnasta. Baldur on tullut. Voi vitsit! Shurka nuuhkii tuulta, joka tulee just siltä suunnalta. Sen häntä alkaa heilua.

Paku jyrryyttää meitä kohti pienellä vaihteella ja keikkuu rantatien kuopissa. Tumpin ja Siirin äiti moikkaa tuulilasin läpi. Silloin mäkin huomaan pitkän salkkumiehen, joka lähestyy meitä kovaa vauhtia. Sen vierellä, onneksi narussa, jolkottaa musta labbis.

– Brosse! Sen piti tulla vasta pari päivää ennen joulua, Jonni äksähtää. – Yritä edes esittää normaalia!

– Kuka se on? kuiskaan ja yritän pitää narua tiukalla, ettei Shurka pääsisi labbiksen kimppuun. Mies tekee samoin, moikkaa Jonnia, eikä katso mua päinkään.

– Brosse asuu siinä keltaisessa talossa ihan meidän alapuolella. Se on ohjelmistokonsultti, Jonni supisee omituisen kireä ilme naamallaan.

– Eli joku tietsikkaäijä?

– Jees. Se hoitaa saaren nettiyhteyksiä. Joku on soittanut sille, kun netti ei oo toiminut pitkään aikaan, Jonni selostaa. – Mut se ei nyt oo meidän ykkösongelma.

– Mikä sit muka?

Jonni tuijottaa kaupan pakua sen näköisenä kuin se olisi saanut jonkin älyttömän hyvän idean. Kun Siirin ja Tumpin äiti häipyy lavalta ekan rullakon kanssa, Jonni loikkaa sinne ja nappaa postisäkin vierestä pinkan iltapäivälehtiä.

Sitten se spurttaa roskien lajittelupisteeseen ja alkaa survoa lehtiä moolokkiin. Yhden se säästää, plaraa hetken sivuja, kunnes löytää etsimänsä.

– Sä oot jätkä pulassa. Onneks edes kuva on huono.

11. Mahtava suunnitelma
Missä on 12-vuotias Aleksi? Kateissa jo viime viikon keskiviikosta lähtien. Törkeää, mähän täytän kolmetoista tammikuun seitsemäntenä. Toinen virhe on se, että Shurka mainitaan vasta jutun kolmannella rivillä, vaikka se on ihan yhtä kadoksissa kuin mäkin. Kuva on viime synttäreiltä. Siinä mulla on onneks vielä pitkä tukka.

Meillä ei ollut mitään syytä juhlia, vaikka lehdet oli hävitetty. Netti-Brosse pölähti paikalle just kun oltiin syömässä spagettia ja mikronakkeja. Mä en tietenkään voinut sanoa että mä oon Mitri, kun Jari oli siinä. Eli nyt Brosse tietää mun ja Shurkan oikeat nimet. Upeeta!

Se kävi asentamassa majakalle jotain purkkeja, ja sitten netti alkoikin toimia jotenkuten.

– Ei tästä tuu mitään, mä sanon Jonnille, kun ollaan pari tuntia yritetty miettiä seuraavaa siirtoa. Jarikin kuulemma saa kirjoitushommansa valmiiksi ihan muutaman päivän sisällä. Ja sitten se alkaa tehdä joulusiivousta. Miia eli Jonnin äiti tulee kotiin ensi tiistaina. Vilkaisen Shurkaa kyynelsumun läpi ja kaivan kännykän repusta.

– Et avaa sitä! Jonni huutaa ja nappaa kapulan mun hikisestä kädestä. Shurka hyppää jaloilleen ja päästää lyhyen varoitusärähdyksen.

– Shurka, paikka! Se tottelee mua nuristen ja valahtaa takaisin makuulle. – Mun on pakko soittaa äidille ja kertoa missä mä oon! Poliisit on varmaan jo paikallistanut mun kännykän.

– Eikä ole, Jonni vakuuttaa ja tutkii vielä kerran ryppyistä lehtileikettä. – Tässä lukee, että Aleksi Vendelinin olinpaikasta tai liikkeistä jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä Varsinais-Suomen poliisilaitokselle? Ne odottaa ekaks yleisövihjeitä ja tarkistaa niitä ennen kuin ne rupeaa tekemään mitään muuta.

– No, se Brosse tietää mun nimen, ja Stefan tajuaa helposti että kuvaus sopii muhun ja Shurkaan. Ja satavarmasti teidän ope tai joku oppilaistakin älyää sen jossain vaiheessa?

– Ei ne mitään älyä, Jonni keskeyttää. – Nyt hiippaillaan alas ja lähetetään Sarille meili, jossa kerrotaan että sä oot turvassa, eikä sulla ole mitään hätää.

– Ai, onks tarkoitus paljastaa ihan pokkana että mä oon täällä!
– Älä nyt oo pösilö. Me luodaan uus sähköpostiosoite ja laitetaan lähettäjäks vaikka joulu.tonttu, Jonni nauraa ja läiskii mua olalle. – Kuuntele, iskä kuorsaa jo. Mennään! – Ihme ettei äiti oo jo soittanut Jarille, mulla välähtää, kun Jonni touhuaa tietsikan kimpussa. – Tai päinvastoin.

– Ne on riidoissa, Jonni hymyilee ovelasti. – Sari oli kysynyt, jos se ja sä ja se Mika voisitte tulla jouluks meille. Sen piti olla jouluyllätys.

12. Äiti vastaa viestiin
Seuraavana aamuna mä heräsin jo kuudelta. Ja kun Jonni sai silmänsä auki, mä aloin tulittaa sitä kysymysten sarjatulella.

Kysymys: Miks äiti ja Jari on riidoissa? Vastaus: Se johtuu siitä Mikasta. Iskä ei halua tänne ketään ventovieraita tyyppejä jouluks. Ja Sari suuttui sit siitä. Kysymys: Mistä tiesit, että musta oli tehty katoamisilmoitus? Vastaus: Ihan kaikki mitä mä sanoin, kun mä istuin Valehtelijan penkillä, oli totta. Netti toimi oikeasti yöllä vähän aikaa ja mä luin sen sieltä.

Jonni tuntui oikein nauttivan tilanteesta. Mun onni on, että posti ja lehdet tulee tänne yhteysaluksen kyydissä, eikä edes joka päivä, ja ne on aina myöhässä.

Aamulla me herätään ulko-oven kolahdukseen. Jonni ryntää ikkunaan. – Ei kiirettä. Iskä lähti laskemaan päiväverkkoja, ja siihen menee ainakin tunti, Jonni sanoo kiskoessaan farkkuja jalkaansa. Se näyttää huolestuneelta.

– Pelkääks sä et siellä on liian kova merenkäynti? mä kysyn.
– Höh, Jonni tuhahtaa. – Ei iskä ehtisi touhuta verkkojen kanssa, ellei sen kirjoitushomma olis tullut valmiiks. Se ei oo mikään hyvä uutinen.

Mä käyn Shurkan kanssa pikalenkillä ja tunnen selvästi kuinka mun hermot taas vaihteeksi kiristyy. Kun palataan takaisin, Jonni on kerrankin täyttänyt Shurkan ruokakupin. Kahvi tuoksuu ja paahtoleipä.

– Mikä noin hauskaa on? kysyn. Jonnin naama loistaa kilpaa aamu-tv:ssä näkyvän joulukadun kanssa.

– Joulu Tontulle on tullut meili! se juhlii ja kaataa meille kahvia.

– Näytä! mä ryntään koneelle ja rupean ahmimaan äidin sanoja. Viesti on pitkä ja täynnä kirjoitusvirheitä. Se on yhtä ikävöivää huolitykitystä, mutta onneksi seassa on vähän uhkailuakin, jotta mun itkunkestävä palomuuri ei räjähtäisi.

Äiti pyytää herra Joulu Tonttua sanomaan mulle, että mun pitää heti tulla kotiin. Entä Shurka? Tossa. Äiti kysyy onko sillä kaikki hyvin. Ja mä joudun taistelemaan alahuulen väpätystä ja kirvelevää kurkkua vastaan. Jonni ei onneksi huomaa mitään.

Mika on muka pahoillaan, jos se pikkujouluna tuli sanoneeksi jotain, minkä mä käsitin väärin. Häh? Jos joku sanoo, että toi rakki viedään lopetettavaksi, niin voiks sen käsittää jotenkin väärin?

– Mihin sä meet? Jonni huutaa, kun mä painelen eteiseen ja alan kiskoa ulkovaatteita niskaani.

– Jos Jari ja äiti on riidoissa, niin ei mekään voida Shurkan kanssa tänne jäädä, huudan. Pujotan remmin Shurkan kaulaan. – Sori, mut me lähdetään nyt kotiin!

– Uimalla vai? Baldur lähti jo pari tuntia sitten, Jonni sanoo ja röyhtäisee päälle.

13. Lucia haukutaan pystyyn
Me tehtiin Shurkan kanssa pieni hermolenkki ja palattiin (Shurka seitsemän kertaa pissanneena) takaisin kämpille. Nyt me ollaan verannalla. Jonni istuu takkien ja muovikassien täyttämällä sohvalla ulkovaatteet päällä ja reppu jaloissa.

– Sä oot tänään kipeä, etkä tuu kouluun, se kuiskaa ennen kuin mä saan potkaistua saappaat jalasta. – Jos iskä kysyy jotain, niin sanot että sulla on ripuli. Muistat vaan juosta vessassa tarpeeksi usein ja lorisuttaa vettä.

– Kiva keksiä toisille tommosia vaivoja! Jos on pakko valehdella, mä sanon että mulla on kurkku kipeänä.

– Ei käy, mä kerroin jo iskälle että sulla on ripuli, Jonni virnistelee. – Se lupas käydä handelissa ostamassa sulle banaaneja.

– Pitääks mun kauankin olla kipeä?

– Vain koulutuntien ajan, Jonni kuiskii ja kuulostelee, ettei Jari salakuuntele meitä. Keittiön radiossa Juice Leskinen laulaa siasta, joka kuulan kalloon saa. Musta alkaa tuntua pikkuhiljaa samalta. – Tänään on Lucian päivä, ja koululaiset käy saaren jokaisessa talossa. Sun ei nyt oo hyvä näyttäytyä.
Mä soitan sit iskän kännykkään ja pyydän sua puhelimeen, ettei sun tartte avata omaasi. Sanotaan sille et sun kännykkä on rikki.

Jari käyttää Shurkan ulkona ja keittää mulle termoskannullisen teetä. Se kiikuttaa läppärinsäkin yläkertaan, jotta mulle ei tulis aika pitkäksi. Pakko pikkuhiljaa uskoa, ettei sillä ole mitään mua vastaan.

Shurka hotkii kuppinsa tyhjäksi, lutsuttaa vettä päälle ja kiipeää verannan sohvalle. Mä käyn vessassa puolen tunnin välein ja laahustan sitten yläkertaan mahdollisimman sairaan näköisenä.

Shurka alkaa haukkua, just kun mä olen saanut läppärin kannen auki. Hipsin alas katsomaan, mikä sillä on hätänä. Jari on laittanut Shurkalle remmin ja pitää sitä paikoillaan. Hyvä! Joku koputtaa. Luikahdan pimeään vessaan ja jään oviaukkoon vaklaamaan.

Pystyyn haukuttu Siiri esittää Luciaa, sillä on valkoinen kaapu, sähkökynttilät päässä ja palava kynttilä kädessä. Jätkillä on tonttupuvut. Pulla tuoksuu. Sitten laulua: Sankta Lucia, ljusklara hägring… Siiri-Lucia antaa Jarille kolme pullaa. Mä hiivin yläkertaan, kun Lucia ja tontut on kumartuneet rapsuttamaan Shurkaa. Sitten ne onneksi lähtee ja mä pääsen lukemaan Joulu Tontun mailit.

Oletko sä Fyrössä? Poliisi ilmoitti, että sut oli nähty saaristobussissa ja että sä jäit kyydistä Pärnäisissä. Alhaalla soi kännykkä. Pamautan läppärin kiinni sekuntia ennen kuin Jarin pää ilmestyy näkyviin. Se katsoo mua jotenkin hitaasti ennen kuin ojentaa kännykän: – Tää on sulle.

14. Ihmeparantuminen
– Aleksi, vastaan. Jari on yhä kuulo-etäisyydellä. Sillä oli äsken jotenkin epäilevä ilme. Lasken luurin hetkeksi ja odotan, kunnes se on häipynyt ja keittiöstä alkaa kuulua kolinaa. Vasta silloin vilkaisen näyttöä ja huomaan että soittajalla on eri nimi kuin äidillä.

– Mitäs ripulille kuuluu? Jonni yrittää vääntää huumoria.
– Ei oo tavattavissa. Mitä asiaa?
– Sä oot nyt ihmeparantunut ja voit tulla ulos. Eli suomeksi sanottuna kaupalle!
– Mä otan Shurkan mukaan.
– Ei kun tuu yksin. Sano iskälle, että sulla on vielä vähän hutera olo, etkä sä jaksa juosta Shurkan kanssa. Laita paljon vaatteita. Täällä on tosi kylmä, tuuli on kääntynyt pohjoiseen. Vedä farkkujen päälle mun vanhat sadehousut, ne kumiset, ja tuo mulle ne siniset kahisevat. Molemmat roikkuu naulassa verannan oven takana.

Vaikka mua alkaakin ottaa kaaliin, kun Jonni kokoajan käskee mitä mun pitää tehdä, mä teen just niin kuin se tonttu sanoo.
Jari istuu keittiöpöydän ääressä ja pyörittelee kännykkää kourassaan kuin länkkäriukko revolveria. Se lupaa viedä Shurkan pitkälle lenkille ennen kuin se lähtee nostamaan verkkoja.

– Mä puhuin hetki sitten Sarin kanssa, Jari pamauttaa just, kun mä olen lähdössä. – Sen Mikan takiako sä karkasit?
– Se uhkas tappaa Shurkan, ähkäisen kirvelevä klöntti kurkussa. Ei olis taas pitänyt sanoa tuotakaan. Mulla on hermot ihan romuna. – Eks sä enää ookaan riidoissa äidin kanssa?
– En, Jari sanoo, kun mä livahdan eteiseen. – Aleksi, soita äidilles!

Aurinko on vielä horisontin yläpuolella. Pohjoistuuli hioo mun oikeaa poskea kuin kylmä hiekkapaperi. Häikäisee ja täytyy nostaa hanskakäsi lipaksi. Jonni istuu terassipöydällä ja järsii jotakin patukkaa.

– Maistuisko sullekin? se heiluttaa ilmassa isoa Tuplaa.
– Ei kiitos, viskaan kahinahousut sille. – Äiti tietää että mä oon täällä. Kaikki tietää.

Jonni kiskoo sadehousuja farkkujensa päälle ja viheltelee jotain monenkin nuotin vierestä.

– No, eiks oo hyvä, ettei sun tarvii enää esittää, että sä oot joku Mitri. Ja että Shurkan nimi on Khirka. Se kuulosti tosi pöhköltä.

– Ihan sama, mutisen ja vaihdan puheenaihetta: – Hei, oikeesti, mihin me ollaan menossa?

– Litkaamaan, Jonni ottaa punaisen ämpärin käteensä. Sieltä
törröttää kaksi pilkkiongen päätä ja tajuton määrä siimaan solmittuja kirkkaita koukkuja.
– Mitä se on?
– Vaihtoehto joulunalussekoilulle, Jonni viisastelee.

Ikkunoissa tuikkii kynttilänliekkejä. Muutamille oville on jo ilmestynyt katajakransseja ja kuisteille myrskylyhtyjä. Avomeren yllä liitelee iso merikotka.

15. Levoton silakkapäivällinen
Keittiöstä kuuluu lupaavaa tirinää, ja paistetun silakan herkkukäry houkuttelee meidät alakertaan. Ollaan vähän äijää, kun saatiin yhteensä 21 silakkaa. Jari paistaa niitä tyytyväinen virne naamallaan. Se itse oli saanut verkoilla pelkkiä simppuja. Just kun ollaan saatu lautaset nokan eteen, alkaa jumalaton piipityskonsertti. Shurka haukkuu ja ryntäilee hulluna edes takaisin.

– Palohälytys! Jonni karjaisee ja ryntää eteiseen. Mä perässä.

– Rauhoittukaa! Jari nappaa mukaansa punaisen keittiötuolin ja kiipeää repimään hälyttimestä paristoa irti. Naps, tulee sairaan hiljaista. Jari avaa ulko-oven ja Jonni keittiöikkunan! Välikohtaus on ohi.

Mä rauhoittelen Shurkaa, kaikki hyvin, rapsuttelen sitä ja houkuttelen sen eteisen sohvalle näkkileivän palalla. Se jää kiltisti siihen ja me muut palataan keittiöön jatkamaan syöminkejä. Nam! Kesken herkuttelun Jari huokaisee ja katsoo muhun kuin mikäkin rehtori: – Aleksi, nyt pitäisi päättää yksi asia.

– Mikä? mä säikähdän ja saan räjähtävän yskänpuuskan. Muusia ja silakankappaleita pärskyy pöydälle ja lattialle. Shurka on salamana paikalla, ja putsaa lattian sekunnissa.

– Sun pitäisi kai nyt palata kotiin.

– Joo, niin kai. Mut jos se Mika on vielä siellä, niin emmä oikein tiedä?

– Soititko sä äidillesi niin kuin oli puhe?
– En mä ehtinyt vielä, kiemurtelen. – Kulkeeks Baldur huomenna?
– Kulkee, mutta mulla olisi vähän toisenlainen ehdotus. – Äläkä sä Jonni yhtään virnuile siinä, kyllä tontut on huomanneet sinunkin touhusi.

– Tontut! Just. Mä vaan yritin auttaa, Jonni tiuskaisee. – Että sä olisit voinut kirjoittaa rauhassa.

– Ensin mua suututti, kun tajusin miten mua oli huijattu. Mutta sitten mä ajattelin että Jonni tekikin ihan oikein, Jari höpöttää sekavia. – Ystävä hädässä tunnetaan.

Jonnikin on ihan äimänä, vaikka luulis että se tuntis oman isänsä. Jari kerää lautaset tiskialtaaseen, truuttaa sekaan vihreää tiskiainetta ja alkaa jynssätä.

– Se toisenlainen ehdotus oli kyllä Sarin idea, Jari sanoo. – Aleksi, soita. Nyt heti.

Mä löntystän yläkertaan. Kestää kauan ennen kuin äiti vastaa. Kun se kuulee mun hiljaisen moin, se alkaa nyyhkiä. Pakko myöntää, että munkin silmiä kirvelee vetisesti.

– Mä olen puhunut Jarin ja Fyrön koulun opettajan ja sun oman opettajasi kanssa. Jos sä itse haluat, sä voit jäädä sinne odottamaan joulua, äiti sanoo.

– Mut milloin me sit nähdään? nieleskelen surunpippureita.
Äiti kertoo mitä sillä on mielessä ja saa mut hetkeks hymyilemään.

– Mä annan tämän nyt Mikalle.

16. Mä olen Aleksi!
Mä seison sumuisella majakkakalliolla ja ihmettelen epämääräisestä suunnasta kuuluvaa piipitystä tai paremminkin pipitystä. Ääni lähestyy jostain avomereltä päin. Kun ihmepipittäjä lopulta tulee näkyviin, huomaan että se on isompi kuin mikään helikopteri tai lentokone. Jokin jättiläiskotka, jolla on silakan pyrstö. Se kaartelee mun yläpuolella, katoaa välillä sumuun ja putkahtaa taas näkyviin ihan kuin se etsisi jotakin.

Meteli kasvaa ja kallio alkaa täristä. Yritän juosta, mutta mun koivet on keitettyä spagettia. Ne painaa ainakin tonnin. Silakkalintu syöksyy mua kohti valtava vampyyrinhampainen nokka ammollaan. Tonttulakki päässä, sähkökynttilät siipien kärjissä. Ja sillä on Mikan äijänaama! Mua naurattaa ja pelottaa yhtä aikaa aivan älyttömästi.

– Herätys pätkä! Me myöhästytään koulusta, otus raakkuu. Mutta nyt ääni ei ole enää Mikan. Aukaisen silmäni. Ei auta, painajainen jatkuu: Jonni seisoo mun patjan vieressä sekopäisesti pipittävä ja värisevä kännykkä kädessään.

– Sammuta se, pösilö. Mä heräsin jo! karjaisen. Kun saan hierottua uniroskat silmistä, Jonni istuu jo räpläämässä läppäriä.

– Mä näytän sulle yhden tosi mielenkiintoisen jutun, se meuhkaa: – Kuunteles tätä: Turusta ensimmäinen joulukuuta omille teilleen lähtenyt 12-vuotias poika ja hänen koiransa löytyivät yleisövihjeen perusteella yksityisasunnosta ulkosaaristosta. Ilmoituksen tehneen sukulaismiehen mukaan sekä poika että koira voivat hyvin. Katoamiseen ei poliisin mukaan liity rikosta. Pojasta ja koirasta tehtiin reilun viikon aikana varmoja havaintoja mm. Saaristoliikenteen linja-autossa ja Merenkulkulaitoksen yhteysaluksella. Poliisi kiittää yleisöä aktiivisuudesta.

– Häh, sukulaismiehen? Siis Jarin, vai? unenriekaleet haihtuu mun päästä. – Milloin se on kirjoitettu?

– Heti seuraavana päivänä, kun sun katoamisilmoitus oli ollut netissä!

– Kiva! Ja Jari ei muka tajunnut mitään.

Meille tulee kamala kiire kouluun. Käräyttäjä-Jari on lähtenyt Shurkan kanssa ulos. Ja hyvä onkin, sillä mä voisin vahingossa sanoa sille jotain harkitsematonta. En osaa päättää, oonko mä sille kiukkuinen vai kiitollinen.

Työnnän ulko-oven auki. Se pamahtaa saman tien rajusti päin ulkoseinää. Kylmä itätuuli pakottaa meidät kulkemaan ensin kyyryssä ja sitten jarruttelemaan. Ruohikko ja kivet on kuuran peitossa. Vai onko se lunta?

– Olis kiva jos tulis valkoinen joulu, Jonni sanoo koulun portilla.

– Mitri! Tumppi hihkuu. Se, Johan ja Siiri juoksevat meitä vastaan.

– Mä oon nykyään kyl Aleksi! sanon vaisusti.

18. Peräkärryllinen kuusia
Kylmä itätuuli on päivän mittaan yltynyt melkein myrskyksi. Peltikatto paukkuu ihan kuin joku pöljä norsu juoksisi siellä. Ilmanvaihtorööreissä humahtelee. Jari käy ruuvaamassa vessan venttiilinhattua pienemmälle, ettei se rämähdä lattialle.

Erikoispätkivä nettiyhteys toimii just niin kauan, että Jonni ehtii näyttää mulle Fyrön tuulilukemat Ilmatieteen laitoksen sivuilta. Itätuulta 18 metriä sekunnissa ja puuskissa 20 metriä sekunnissa. Mutta kun Jonni yrittää klikata esiin huomisen tuuliennustetta, yhteys pätkähtää poikki, eikä enää rupea toimimaan.

– Ärsyttävää! Jonni huokaa.
– Mä lähden Balduria vastaan, sieltä tulee tänään peräkärryllinen kuusia, Jari huutaa alakerrasta.
– Me tullaan mukaan! Jonni vastaa koko porukan puolesta, vaikka mulla ei olisikaan suurempaa hinkua lähteä ulos jäätymään.

Eikä Shurkalla. Jonni katsoo mua ovelan näköisenä.

– Häh, mitä kuusia? mä ihmettelen.
– Joulukuusia. Vai luuliks sä, että niitä kasvaa täällä? Viime vuonna yhden Ketolan perheen isä hommas kaikille kuuset omalta kotitilaltaan, jostain Vihdistä. Mut ne muutti pois jo kesällä.
– Mistä ne nyt tulee? kysyn ja alan kiskoa Jonnille pieneksi jäänyttä talvihaalaria ylleni. Se onkin ihan sopiva. Ja sitten Jonnin huonommat kumisaappaat, niihin mahtuu onneksi villasukatkin. Verannan nurkassa on kaksi isoa pahvilaatikkoa täynnä sanomalehtiä ja käytettyjä printtipapereita.

Kirkkaanpunainen pölynimuri vaanii meitä verannan pöydältä. Jari on jo vähän aloitellut joulusiivousta.

– Mynämäeltä, Jonni ähkäisee. – Otetaanks Shurka mukaan?

Kun Shurka kuulee nimensä, se nousee sohvalta ja alkaa toheltaa ympäriinsä ja etsiä remmiään. Mynämäeltä? Kun päästään ulos, Jari on jo naapurin pihalla käynnistämässä Brossen sinistä mönkijää. Mynämäki tykyttää mun päässä kuin aikapommi.

Lumi pöllyää valossa. Tuntuu oudolta, että täälläkin on katulamput. Hotellin jokaisessa ikkunassa on kolmion mallinen sähkökynttelikkö. Tullaan pienelle nyppylälle. Baldurin valot näkyvät jo. Alus keikkuu hohtavien vaahtopäitten keskellä sivuttain, kunnes se kääntyy sisääntuloväylälle ja pääsee puskemaan vasta-aallokkoon. Paikalle on kerääntynyt joukko saarelaisia ihmettelemään joulukuusten saapumista. Shurka ei niistä perusta, se nuuhkii odotuskopin nurkkia ja maitokärryjen renkaita, ja nostelee takajalkaansa aina välillä.
Laivasta tulee ihmisiä isot muovikassit käsissään. Joululahjoja. Nosturi laskee kuusikärryn laiturille.

– Se äidin Mika asuu Mynämäellä.
– Jos noi kuuset onkin sen metsästä, Jonni härnää.

19. Verkkoviikonloppu
Jari hinasi mönkijällä joulukuusiperäkärryn kaupan eteen. Mä sain Jonnin kanssa valita parhaan päältä. Kun tuuhea ja sopivan lyhyt kuusi oli kannettu pihaan ja mä hain Shurkan ulos, se alkoi välittömästi räksyttää ja murista kuuselle kuin jollekin ihmiselle. Päivässä se unohti koko risun, kun sille oli selvinnyt, ettei se ollut mitenkään vaarallinen eikä sitä päästettäisi pissaamaan sen päälle.

Nyt me putsataan Jonnin kanssa vanhoja verkkoja. Jari antoi meille ulkohomman, kun se halusi puhua rauhassa Miian kanssa puhelimessa. Miia on siis Jonnin äiti, jos joku ei vielä ole tajunnut.

– Tosi karsee haju! mä sanon Jonnin selvitellessä mädältä oksennukselta löyhkääviä verkkoja. Meillä on käsissämme siniset kumihanskat.

– Iskä laittaa likaiset verkot aina saaviin likoamaan ja unohtaa ne sinne. Paitsi jos äiti olis kotona, nää olis putsattu jo ajat sitten.

Kiitti Jonni, nyt munkin on pää on taas täynnä äitiä. On siinä hilkulla, että en tule lipsauttaneeksi ääneen, että se aikoo tulla tänne jouluksi. Mä luulen, että kaikki muut paitsi Jonni tietää sen jo.

– Mitä tällä tehdään? pitelen kädessä hölmöä härveliä. Lyhyt puutappi, johon on kiinnitetty maalipurkinkahvaa muistuttava lenkki. Kuin siivilä ilman verkkoa. Samassa äidin tilalle tulee toinen hankala juttu: mä en oo muistanut kiittää Mitriä, vaikka sitä on saatettu kuulustella ja kovistella mun karkumatkan takia.

– Se on verkkopiiska. Huiskit sillä levät irti.
– Okei. Milloin Miia tulee kotiin?
– Tiistaina. Se ehtii just sopivasti joulujuhliin näkemään, miten hieno pässi sä olet, Jonni nauraa.

Muakin alkaa naurattaa.

– Hei, tehän huiskitte kaikki levät joulukuuseen, Jari ärjyy. Sillä on pilkkihaalarit ja kelluntaliivit. – Nypitte jokaisen rämmäleen pois. Montako verkkoa on puhtaana?
– Neljä, Jonni vastaa. – Mitä äiti sanoi?

– Mä otan ne, Jari alkaa mättää verkkoja puhtaaseen saaviin, ihan kuin se ei olis edes kuullut Jonnin kysymystä. Saavi kolahtaa kottikärryihin ja Jari lähtee työntämään lastia kohti rantaa.

– Tuleeks äiti tiistaina niin kuin oli puhe? Jonni huutaa perään.

– Ei tule! Jari karjaisee ja jatkaa matkaansa. Jonni juoksee sen perään. Mä näen että ne puhuu kiivaasti, mutta en kuule sanoja. Kun Jari jatkaa matkaansa, Jonni jää seisomaan keskelle tietä. Se on jotenkin valahtaneen näköinen.

– Mikä nyt?

– Kaikki jutut menee uusiks! Jonni harppoo kohti ulko-ovea.
– Äiti joutuu jäämään laivalle ekstrapäiväksi, sen työkaveri on kipeä. Eli se ei tuu koulun joulujuhliin. Eikä muuten tuu iskäkään.

20. Herra Sillikakku
Baldur lähtee aamulla puoli kuudelta, mutta mä ja Jonni nukutaan kuin pienet porsaat. Kun syödään aamupalaa, Jonni kertoo, että moni saarelainen on lähtenyt tänään käymään mantereella, koska myöhemmin täältä ei enää pääse jouluostoksille. Ne kaikki joutuu yöpymään jossakin, koska takaisin Fyröhön pääsee vasta huomenna. Kun ollaan syöty, mä huomaan lattialla palan sinistä lahjapaperia ja poimin sen Jonnille.

Jari on raapustanut sen valkoiselle puolelle jotain harakanvarpaita. Me joudutaan purkamaan salakirjoitusta pitkään.

– Shurka on? jotain, Jonni saa tsempattua. – Ehkä iskä pissattanut sen. Mut mitä toi söhrökasa tarkoittaa?
– Näytä, häh, sillikakku? Pitääks meidän syödä jotain sillikakkua, mut miks s-kirjain on väärinpäin?

Jonni saa rajun naurukohtauksen, ja pian se jo kierii lattialla:

– Sillikakku! se ulvoo vedet silmissä. Parin minuutin hirnumisen jälkeen se tulee sen verran tolkkuihinsa, että nappaa lapun: – Se on Z-kirjain, ääliö! Siinä lukee Zilliacus, se on sukunimi.

Samassa ulko-ovelta kuuluu kolme terävää koputusta ja Shurka räjähtää haukkumaan, niin että koko talo tärisee. Mä laitan varmuuden vuoksi remmin Shurkan kaulaan ja vedän sen kauemmaksi, jotta Jonni saa päästettyä koputtajan sisään.

– Jaaha, jaaha, gu moron, eikös mennä sitten, joku naukuu vanhalla äänellä. – Siellä on kallt, pistäkää paljon vaatetta.
Shurka lopettaa möykkäämisensä ja alkaa heiluttaa häntäänsä. Mä päästän sen verannalle. Vasta kun mä näen tyypin mulla välähtää, että sehän on se sama gubbe, jonka mä näin Baldurilla ja johon me törmättiin rantakadulla kun mentiin ekaa kertaa Fyrön kouluun. Ja silloin Jonni esitteli mut Mitriksi.

– Gudaa, mä sanon. Jonni seisoo pökkelönä keskellä lattiaa, sen naama on kuin veriappelsiini. Vieras menee siitä jotenkin hämilleen ja katsoo mua.

– Jaaha, eikö se ollut Mitri kun oli sun nimi? se ottaa hanskan pois ja alkaa vatkata mun kättä. – Erik. Erik Zilliacus.

Jonni ryntää keittiöön pärskimään ja jättää mut herra Sillikakun kanssa verannalle. Mä puren kieltäni, jotta pystyisin pitämään pokkani.

– Ei kun Aleksi, änkytän naama kekäleenä.
– Juu, se kadonnut gåsse, joka sitten löytyikin täältä. Mihin se Jonni nyt katosi?
– Öö, niistämään, valehtelen kieli turvoksissa. – Mihin meidän piti mennä?

– Ensin nostetaan verkot ja sitten te menette kouluun, herra Sillikakku sanoo. – Ja mää lupasin tulla illalla joulujuhliinkin.

Lopulta Jonnikin ilmestyy. Pukeutuessaan se nikottelee, niin että herra Sillikakkuakin alkaa naurattaa.

21. Naapuriapua
Me kiidetään isomoottorisella alumiiniveneellä pitkin satamalahtea. Onneks herra Sillikakku hiljentää vähän, kun tullaan kapeaan salmeen, jossa on kallioluotoja ja kareja.

– Onks noi Jarin? osoitan erään pikkuluodon ympärillä kelluvia vihreitä ja valkoisia mehukattikanistereita.
– Jep, kaks verkkoa! Jonni sanoo ja nappaa käteensä kepin, jonka päässä on metallikoukku. Herra Sillikakku ajaa hissuksiin vihreän kanisterin lähelle. Jonni koukkaa sen kevyesti ylös ja alkaa sitten vetää sisään narua, jonka toinen pää on kiinni verkossa. – Pidä kiinni saavista.

On siinäkin homma. Jonni haluaa näyttää, miten tää hoidetaan, ja mä saan olla yleisönä. Se sopii mulle.
– Kala! huudan, kun Jonni on nostanut puolet ekasta verkosta. Siinä roikkuu jokin tumma mötti. Jääkylmää vettä roiskuu ympäriinsä.

– Simppu, herra Sillikakku naurahtaa. – Onko muuta?

Jonni pudistelee päätään. Kun verkot on saavissa, meillä on kahdeksan irvistelevää simppua ja kasa mustunutta paukkulevää.
– Ei saatu joulukalaa, sanon. Mäkin olen jo tajunnut, ettei simppu kelpaa sellaiseksi. Jotkut fyröläiset kuulemma tekee siitä soppaa, muttei Jari.

– Älkääs nyt hosuko, gubbe yrittää. – Jos ei saada mitään, niin minulla on pakkasessa pari ylimääräistä jouluhaukea. Ja kyl Jarille ja teidän äideille varmaan graavi siikakin maistuu?
– Häh? Jonni havahtuu. – Tuleeks Sari sittenkin tänne jouluksi?
– Sen piti olla salaisuus, huokaisen.
– Jee, mitähän se antaa mulle lahjaks?

En kerro. Taas mennään. Äiti varmaan haluais että Mikakin tulis tänne. Mut jos Jari pistää hanttiin, niin ei kai asialle voi mitään. Viima tuntuu naamalla, mutta se on lämpimämpää kuin eilen. Ihan tyhmää, jos jouluks ei saada edes pakkasta.

Käännytään jyrkästi vasemmalle. Valkoiset kanisterit keikkuu meressä kuin lokit, ja mä jo toivon, että vaihdettais hommia Jonnin kanssa. Mutta ei. Sama kuvio toistuu: lisää levää ja simppuja.

– Yhdet vielä ja sitten lasku, herra Sillikakku murjaisee ja kääntää keulan kohti Fyrön niittyrantaa. Matkaa pari sataa metriä.

– Sun vuoro, Jonni virnistää.

Ei mee ihan putkeen. Mä oon nostanut verkkoja viimeksi isän kanssa, ja siitäkin on aikaa jo yli kaks vuotta. Joudutaan peruuttamaan ja lähestymään kanisteria uudestaan, kun mä en heti saa sitä ylös. Venekuski ei silti oo yhtään vihainen, mistä pointsit.

– Nyt mä sain sen!

Simppu, levää, levää, simppu, simppu ja mehukanisteri. Sama juttu toisen verkon kanssa. Kolmannen loppupäässä kimmeltää jokin.

– Nyt lungisti! herra Sillikakku intoilee. – Se on iso öring. Taimen!

22. Onneksi tulee myrsky
Voi pärskele, mikä taimen! Kun se oli saatu veneeseen, niin alkoi jo jotenkin joulu häämöttää. Mutta rannassa tipahdettiin joulunalustodellisuuteen: meidän oli pakko lähteä vielä hetkeksi kouluun. Onneks herra Sillikakku lupas perata vonkaleen ja putsata verkot. Mua alkoi ihmetyttää, että eikö sillä muka olisi ollut parempaakin tekemistä. Kysyin asiaa Jonnilta.

Se oli kuullut Jarilta, että herra Sillikakun poika päivystää koko joulun ensiapupolilla, sen tytär matkustaa perheineen jouluks Thaimaahan ja sen vaimo makaa Fyrön hautausmaalla.

– Se sit viettää joulua ihan yksin, mä sanoin.
– Ehkä se menee hotellille, Jonni sanoi.

Kun me oltiin koulussa, herra Sillikakku oli perannut taimenen, irrottanut simput ja putsannut Jarin verkot painepesurilla. Sen lisäks se oli käynyt Shurkan kanssa lenkillä ja kokannut meille aitoa fyröläistä vaspuukikiusausta. Vaspuuki on suomeks kilohaili. Ihme tehogubbe!

Koulun joulujuhliin oli kutsuttu saaren kaikki ihmiset, tosin melkein puolet aikuisista oli mantereella tuhlaamassa rahojaan jouluostoksiin. Me sählättiin esityksissä niin, että pieni yleisö nauroi melkein koko ajan. Joulukuvaelmassa yks kutterikuski luuli mua jänikseksi. Ja kun mä huusin että mä oon kyl lammas, koko sali repes. Lopuksi saatiin mehuglögiä ja joulutorttuja ja jotain kermarahkariisiherkkua.

Nyt on aatonaatto, eikä tarvitse mennä kouluun. Shurka on pissatettu ja ruokittu. Kattopelti on taas ruvennut paukkumaan aivan älyttömästi. Noustaan sängystä vasta puoli kahdeltatoista. Ulkona on plus kuusi astetta lämmintä.

Yritetään katsoa telkkaria, mutta kuva pikselöityy vähän väliä ja ruutuun tulee teksti: No signal.

Just kun pähkäillään, että pitäiskö meidän ehkä jotenkin auttaa joulusiivouksessa, Jonnin kännykkä alkaa kurnuttaa kuin jättiläissammakko.

– Moi. Häh? Eiks sen pitänyt lähteä jo tunti sitten? Oho, en mä tiennytkään? Joo, tietty pärjätään.
– Mitä nyt?

– Etelästä kuulemma lähestyy myrsky ja Baldur lähtee vasta kun se on ohi, Jonni sanoo.

– Miten kauan ne joutuu odottamaan siellä?
– Stefan oli sanonut, että vähintään kymmenen tuntia, Jonni huokaa. – Jari sanoi, että mekin vietetään joulua hotellilla, kun ne ei kuitenkaan jaksa sit enää ruveta siivoomaan tai kokkaamaan.

– Jouluaatto hotellilla? Kuulostaa tosi tylsältä, mä sanon ja alan miettiä muita vaihtoehtoja. Mun aivoissa kihisee, kunnes suunnitelma B singahtaa ulos suusta kuin tonttulakkipäinen monikärkijouluohjus.

– Sä oot nero! Jonni tajuaa heti, mitä mä meinaan.
– Aloitetaan heti.

23. Joululahja
Herra Sillikakku eli Erik Zilliacus suostui mukaan vasta, kun me saatiin se vakuuttuneeksi, että Jari ja meidän äidit ei tykkää yhtään kyttyrää, jos se viettää joulua meidän kanssa. Samalla me päätettiin unohtaa koko hölmö Sillikakku-pelleily ja ruveta kutsumaan gubbea Erikiksi.

Erik tuli paikalle parissa minuutissa. Shurkakaan ei enää haukkunut sitä yhtään. Ja pam! Siitä alkoi hirveä hikoilu ja hosuminen. Ihan ekaks me kerättiin kaikki matot ja käytiin ravistamassa ne kolmistaan talon tyynemmällä puolella. Meri näytti hurjalta, tyrskyt räjähteli matalikkojen kohdalla ainakin kymmenen metrin korkeuteen. Myrsky jyräsi sellaisella voimalla, että ulko-oven avaamiseen tarvittiin kaks jätkää.

Jonni hoiteli imuroinnin, ja me Erikin kanssa pestiin ikkunat sisäpuolelta. Ulkopuolelta olis ollut turha yrittääkään, kun meri sylki lasiin pisaroita ihan kuin joku hullu olis ampunut siihen vesikonekiväärillä. Shurka pysytteli kiltisti verannan sohvalla, kunnes Jonni meni sinne ulvovine imureineen. Silloin Shurka häipyi vikkelästi yläkertaan.

Kun pölyt oli pyyhitty ja kylpyhuone jynssätty kiiltäväksi ja kirpeäntuoksuiseksi, oli aika hakea kuusi sisään. Mutta se ei enää ollutkaan ulkoportaiden juurella. Me jahdattiin kuusta porukalla ympäri majakkamäkeä, kunnes lopulta löydettiin se kaupan pakun alta. Se oli yllättävän vähän kärsineen näköinen.

Levälöyhkän häivyttämiseksi me hajustettiin se ekaks Miian hajuvedellä ennen kuin ripustettiin oksille sähkökynttilät, väripallot, muutama punainen omppu ja sähäkästi kimmeltävät karvaköynnökset. Erik ylettyi just ja just laittamaan latvatähden paikoilleen.

– Jari ei tainnut muistaa tilata joulukinkkua eikä lanttu- ja porkkanalaatikoita, Erik pyyhkii otsaansa talouspaperilla.
– Kyllä se lupas hoitaa asian, Jonni hermostuu.

– Mää soitin just handeliin ja kysyin. Mutta ei hätää, mulla on tuplasatsi. Jos mää käyn hakemassa ne tänne. Pistäkää te sillä aikaa isoon kattilaan kiehumaan viisi porkkanaa, viisi punajuurta ja viisi pottua. Jaa, onko teillä semmoisia?

– Ei varmaan, Jonni huokaa. – Oota, mä katson.

Jääkaapissa on vain maitoa, juustoa ja luumuhilloa, mutta verannan kaapista tärppää.

– Siis keitetään? mä kysyn. – Mitä tästä sit tulee?
– Herkullinen sillsallad, Erik nauraa. – Sillä aikaa kun juurekset kiehuu, toinen teistä vois kuoria yksi iso sipuli ja silputa sen. Mää katson, jos minulla olis jossakin hiukan suolasilakkaa. Ja toinen voisi kaivaa esiin kaikki kynttilänjalat, kynttilät ja myrskylyhdyt, mitä huushollista löytyy.

24. Yllätyksellinen jouluaatto
Vasta kun Erik oli häipynyt hakemaan ruokia ja Shurka tuli alas pitämään jotain karseimmat joulu-ulinat -tyyppistä konserttia, me tajuttiin vilkaista kelloa. Mä kävin Shurkan kanssa superpikalenkillä ja kippasin sen kuppiin raksuja, jotka se hotkaisi sekunnissa.

Mua haukotutti aivan sairaasti, kun mä pesin pottuja, porkkanoita ja punajuuria. Mä iskin ne suurimpaan kattilaan, minkä mä löysin. Vettä sekaan ja levy kuutoselle. Jonni kolusi kaappeja, kunnes sillä oli kolme sähkökynttelikköä, parikymmentä eriväristä uutta tai puoliksi poltettua kynttilää ja kolme myrskylyhtyä. Verannan sohvan alta löytyi pullo lamppuöljyä. Sitten se vielä tempaisi jostain tuhannessa solmussa olevan valovaijerin. Se ei ollut mikään sähkönsininen hirvitys, vaan siinä oli hehkulampun väriset perusvalot.

– Täällähän tuoksuu melkein joululle, Erik huhuili verannalta. – Tuletteko hiukan auttamaan?

Me meinattiin lentää hämmästyksestä selällemme, kun nähtiin ne laatikot ja muovipussit. Erikillä oli mukanaan ainakin kottikärryllinen ruokaa. Kun ne oli saatu keittiöön, Erik alkoi heti touhuta kuin mikäkin tv:n huippukokki.

– Ei mutta teidän pitää nyt mennä nukkumaan, se sanoi. – Soitatko sää Jonni huomenna sinne hotellille?
– Jep, Jonni vastasi.

Raahauduttiin hampaanpesun kautta yläkertaan ja nukahdettiin sekunnissa. Baldur liukui laituriin, ja sieltä tunki ulos tuhansia ihmisiä. Mä etsin hulluna isää väkijoukosta, mutta en löytänyt sitä. Äkkiä mun edessä oli mönkijä, jonka pakoputkesta tuprusi piparkakun hajua. Jonni istui kuskin paikalla ja puhui kännykkäänsä.

– Selvä, se haukottelee ja lopettaa puhelun. – Se oli Jari.

Baldur lähti just Jurmosta. Eli se on täällä tunnin päästä.
Me pukeudutaan nopeasti ja rynnätään alakertaan kertomaan Erikille hätäviestiä.

– Lungisti vaan. Ollaan ihan aikataulussa. Mää laitoin jo saunan päälle ja tossa kiehuu riisipuuro, se osoittaa hellalle.
– Jos te menette vastaan, niin mää laitan sillä aikaa kynttilät ja lyhdyt loistamaan. Ehditte hyvin takas ennen joulurauhan julistusta.

Taivaalla seilaa paksuja pilviä. Majakan valokiila pyyhkii Fyrön yli kuin enkelinsiipi. Jonni ei vielä tiedä, että se saa lahjaks mokkulan.

Me ehditään laiturille just, kun Jari ja Miia laskeutuu Baldurista. Ja tädää: mun äiti! Ja häh?! Shurka alkaa murista. Mun päässä kuplii, mut tajuan kaivaa taskusta yhden raksun ja upottaa sen Mikan hämilliseen hanskakäteen.

– Ota lungisti ja anna tää sille.

Ja sit mä halaan äitiä pitkään ja kuivaan silmäni salaa sen pehmeään takkiin.

Markku Karpio

Päivän lehti

6.6.2020