Uutiset

Mars metsään metsähiiri!

Tunkeileviin hiirulaisiin kyllästynyt metsänlaidan omakotiasuja tekee melkein mitä tahansa riesasta päästäkseen. Tänä syksynä oli tullut aika tarttua järeään aseeseen. Niinpä soitin Ahvenanmaalle. Puhelimeen vastaa ystävällinen karkotinkauppias Nicke Manelius. Ei muuta kuin sovitaan kaupat.

Kaikkea muuta on jo kokeiltu ja riittämättömäksi havaittu. Ei enää sormille käyvää hiirenloukkujen kanssa puuhastelua. Ajatuskin myrkystä puistattaa. Raadonhajua tai ajatustakaan siitä ei kestä kukaan sen kerran kokenut. Seinien purkamiseen on järkeviäkin syitä.

Ultraäänihiirenkarkottimen edustaja lupaa: ”eläin- ja ympäristöystävällinen tuhoeläinsaneeraus rakennuksissa ja puutarhoissa, sopusoinnussa luonnon kanssa.” Siis melkein kuin taivas maan päällä!

Postissa tulee parin päivän päästä pieni paketti, josta löytyy Topo Stop E250 verkkolaitteineen. Hiirenhäätäjän maahantuoja lupaa sen edustavan mallivalikoimansa ”selkärankaa”.

Hyvä, oma selkärankani alkaakin jo taittua hiirenrapinoita kuunnellessa. Että perhana joka syksy sama riesa! Kallis on, mutta nyt maksetaan vaikka viimeisetkin suolarahat.

Luen tarkasti kaikki mahdolliset asennusohjeet ja varoitukset. Kerrankin joku on vaivautunut kertomaan asioita seikkaperäisesti ja jopa selvällä suomella.

Olen päätellyt, että vanhan omakotitalomme rossipohja on hiirten ”eteinen”, jonka kautta ne kulkevat omista pienen pienistä hiirenmentävistä reikäsistään taloomme, lähinnä jykertämään asumuksiaan väliseinissä ja muissa rakenteissa. Sisälle huoneisiin eivät sentään tule, tiettävästi. Pari kertaa tosin on jahdattu oven kautta tulleita päästäisiä ja metsämyyriä.

Vaikut karisevat korvista

Topo Stop E250 lähettää ”primääristä mikroprosessoriohjattua sattumanvaraista ultraääntä taajuusalueella 25 000 – 30 000 herziä”.

Aha – siis hiirulaisen korvista karistellaan vaikut pois aikamoisella piippauksella, oletan. Kohta karisevat omanikin.

Ruuvaan laitteen talon alapohjan tukihirteen ruhtinaallisessa noin puolen metrin työskentelytilassa. Mittailen, että ultraääni pääsee leviämään kohtalaisen hyvin kaikkiin suuntiin talomme alla. Ah ja voih ja sitten sähkövirtaa. Vedän jatkojohdolla virran kylmästi kuistin ulkopistokkeesta.

Sitten koittaa odotettu ja juhlallinen hetki: muuntajan pistoke kiinni ja piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip. Merkkivalo hehkuu maagisena pimeydessä. Sammutan oikein otsalampunkin. Onneksi ei ollut korva kiinni äänilähteessä. Meinaan vaan, että aika pirskatin vihlovan piippauksen vekotin päästikin.

Sitten sekuntien päästä seuraavat piippaukset kauppiaan lupaamalla tavalla aika epämääräisen tuntuisessa tahdissa. En kyllä osaa hertzimääriä arvailla. Luukut vaan kiinni ja odottelemaan.

Piippaus kuuluu kuistille asti. Tarkkailen tiaisia. Eivät näytä olevan läheisissä pihapuissa moksiskaan.

Vimmaisaa pakorapinaa

Ensimmäinen ilta oli mielenkiintoinen. Piti tapahtuman seuraavaa: koska hiirulaiset ovat saaneet kavalan tunkeilijan, ne käyttäytyvät silmittömästi: ryntäilevät pakoon ja rapistelevat epätoivon vimmalla. Niin riemukseni käykin.

Rapina on illan tullen vimmaisaa kaikissa niissä paikoissa, joissa yleensäkin rapisee ja vähän muuallakin: vessan nurkassa ja yläkerrassa suoraan siinä yläpuolella, jonne olen olettanut hiirillä olevan jonkilaisen kulkutien eli hiirikäytävän suoraan talon alta.

Seuraavana iltana on hiirenhiljaista. Hurraa! Laite on tehonnut. Ei vaimon napinaakaan rapinasta. Kaksi tai kolme iltaa menee hiljaisesti täydellisyyttä hipovan onnellisuuden vallitessa. Meinaan jo poltella sikarit mallasviskin kera.

Mutta. Sitten alkaa pikkuhiljaa rapista vessassa ja sitten noin viikon päästä alkaa vallan helvetillinen rapina talon toisessa päässä, yläkerrassa. Voi kauhistuksen hiirihäkki.

Ne tulevat ulkoseinää pitkin

Ne ravaavat välikatossa. Pienet kynnet sanovat ripsun rapsun. Ja tyttäreltä menee melkein hermot vasta remontoidussa huoneessaan. Pitäisikö katon hienot paneelit repiä raivoten auki. Ei se mitään auttaisi.

Laitteen edustajahan nimen omaan ja luonnollisesti painottaa, että laite toimii vain rajatussa tilassa. Jos yläkerrassa on hiiriongelma, sinne tarvitaan toinen laite tai jopa useita. Meillä tarvittaisiin. Rahat vaan eivät riitä.

Viimeisin teoria: hiiret tulevat luultavasti ulkoseinää pitkin yläkautta ja käyttävät räystään alla olevaa tuuletusrakoa hyväkseen. Siinä ei vielä ole juuri sen tyttären huoneen kohdalla teräsverkkoa esteenä. Se pannaan ensi keväänä kattoremontin yhteydessä.

Ja sitten taas kuulostellaan korva seinässä.

Toimii se

Ultraäänikarkotin Topo Stop E250 toimii täsmälleen myyjän lupaamalla tavalla. Yksin siitä ei ole mihinkään, mutta vempain täydentää mainiosti hiirisuojauksen, jossa kuitenkaan ei saa olla pikkuruistakaan aukkoa.

Laite on erittäin kallis. Ohjehinta on peräti 177 euroa. Samalla hinnalla saa valtavasti perinteisiä hiirenloukkuja ja niihin syötiksi ison kasan pähkinäsuklaata. Halvempiakin ultraäänilaitteita on mm. K-Raudan valikoimissa.

Topo Stopin hankinta on riskitöntä, koska sillä on laaja takaisinostotakuu. Sen pitäisi toimia vuosikausia itsekseen, kunhan vaan sähkövirtaa riittää.

Topo Stop -karkottimia myy postimyyntinä ahvenanmaalainen Manelius Agentur.

Hiirisaneeraus kannattaa

Sanotaan, että etenkään vanhassa talossa ei pääse mitenkään eroon hiiristä. Kannattaa kuitenkin yrittää. Harrastus kehittää itsehillintää. Huumorikaan ei ainakaan vähene.

Perusjuttu on tukkia hiirten helpoimmat kulkutiet talon rakenteisiin: erilaiset tuuletusaukot (kivijalassa) ja -raot talon ulkovuorauksen alapäässä ja räystään alla.

Lumen tultua pääsee hiiren poluista perille seuraamalla pikkuruisia jälkiä talon ympäristössä.

Metsähiiri menee niin pienestä reiästä, ettei sitä meinaa millään käsittää. Jos hiiren kallon luut mahtuvat reikäsestä, mahtuu hiirulainenkin, tietää Asko Kaikusalo. Se tarkoittaa läpimitaltaan noin 1,5 sentin aukkoa.

Hiirisuojaksi ei käy mikä tahansa kanaverkko. Tiheää rautakaupan seulaverkkoa sen olla pitää tai sitten reikäpeltinauhaa, jos pärjätään vähäisellä ilman läpivirtauksella.

Hiirulaiselta palaa pinna

Kuta kuinkin kaiken tietämisen arvoisen hiiristä ja myyristä tietävälle Asko Kaikusalolle yliääneen perustuvat hiirenkarkottimet ovat periaatteeltaan tuttuja, vaikka hän ei Hämeen Sanomien testaamaan laitteeseen olekaan tutustunut.

– Hauskaa huuhaata ne ovat, mutta tällä kertaa huuhaata pitää vähän avartaa.

Idea on Kaikusalon mukaan ihan oikea. Hän on aikanaan kokeillut miten hiiret reagoivat ihmiskorvin kuulumattomaan yliääneen.

– Ihan sama, jos minut pannaan kuuntelemaan nykyrokkia väkisin, niin johan äkkiä pinna palaa, Kaikusalo kuvaa.

– Se nähtiin, että kyllä se hiireen tehoaa, kun löytyi oikea taajuus, otukset hyppivät häkissä seinää päin.

Ongelma Kaikusalon kokeilemassa vehkeessä oli kuitenkin sellainen, että sen tehoalue oli hyvin pieni. Jo viiden metrin päässä hiiret eivät olleet moksiskaan.

– Totesimme, että missään isoissa tiloissa ei yksi laite riitä, vaan sellainen pitää olla jokaisessa huoneessa, Asko Kaikusalo sanoo.