Kolumnit Uutiset

Melkein pedon hampaissa ja satu isosta pahasta sudesta

Edelläni Koillismaan korvessa jolkotti jonkin matkan päässä toinen yksinäinen, nelijalkainen kulkija, joka oli jättänyt reittinsä merkiksi komeat tassunjälkensä metsäautotielle. Huvittelin ajatuksella, että juoksisin hukan kiinni: jäljet olivat tuoreet, hyvin tuoreet.

Jonkin tunnin päästä vaellusreitti kulki pihan läpi. Talon portailla makasi musta iso koira. Se tietenkin säpsähti päiväuniltaan.

Hurtta haukkui koko ajan uhkaavammin ja lopulta se lähestyi äristen. Mitäs siinä teet? Ei tuntenut Mustia nimekseen tuo kiiluvasilmäinen Baskervillen peto.

Pärähtipä vielä kännykkä repussa ja sekös vasta raivon sytytti. Jostakin kumman syystä koira ei upottanut hampaitaan hikiseen lihaani, vaikka ne jo melkein tunsin.

Riski joutua koiran hampaisiin on todennäköisesti ainakin kymmentuhatkertainen siihen verrattuna, että hyökkääjänä olisi susi.

Jotakin kummallista, kunnioitusta ja pelkoakin herättävää tuossa upeassa eläimessä on, jotakin, joka saa ihmiset kehittelemään myös mitä kummallisimpia käsityksiä ja tarinoita mielikuvituksensa syövereissä.

Joku varmaan ärähtää tästäkin jutusta ja murisee, että mitäs upeaa sudessa muka on.

Ei perusteluja lyö leiville luetella. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden turhautuminen on hyvin ymmärrettävää. Alkukantaiseen petovihaan perustuvia uskomuksia ei valitettavasti aina oikaista edes tiukasti dokumentoidulla tiedolla.

Hämeenlinnassakin on tehty taannoin susihavainto. Susi oli ja meni sekä painui tiehensä.

Toimitukselle tarjottiin lehdessä julkaistavaksi ”vuorenvarmasti” Visamäen sudesta tammikuussa Urjalassa otettuja valokuvia.

Kuvat näyttivät ensi katsomalta aidoilta, ja hyvin erikoinen oli myös niihin liittynyt tarina. Täyttipä tuo lähes veikko huovismaiset kriteerit.

Samalla saatiin taas yksi todiste siitä, että visusti korven kätköissä pysyttelevä susi on tosi fiksu eläin härskiydessään ja julkisuudenkipeydessään ylivertaiseen ihmiseen verrattuna.

Kuvaaja oli seurannut hukkaa pyssy olalla ja kamera tanassa metsään. Eläin oli syönyt juuri kissan, josta olivat jääneet vain häntä ja käpälät. Huh huh hukkaa.

Susi oli päästänyt kuvaajan jopa noin 25 metrin päähän, mutta oli sitten pakottanut kamerankäyttäjän väistymään takavasemmalle. ”Kyllä pitää myöntää, että pelotti.”

Totuus pilaa säännöllisesti aina parhaat jutut. Paljastui, että susi tai oikeastaan sudet oli oikeasti kuvattu televisioruudusta.

Jo ennen huijausyrityksen paljastumista kuulosti liian uskomattomalta, että sama kuvaaja olisi tavannut saman suden myös Tammelassa, Punkalaitumella ja Kalvolan Pirttikoskella, kuten tarina kuului.

Siitä vaan piilokoju pystyyn ja kaikki kameran kanssa luontokuvausmatkalle omaan olohuoneeseen. Avarasta luonnosta voi kuvata vaikka ”Vanajaveden” alligaattoreita. Se siitä valokuvan todistusvoimasta.

Päivän lehti

4.6.2020