Uutiset

Menetetty lapsuus

Sitä pelkoa ja tuskaa ei tiedä kukaan, joka ei ole kokenut. Maailma unohtaa, uhri ei.

Kuinka kauan ihminen voi hurskastella, ottaa osaa vaikkapa Venäjän suruun ja muihin kärsiviin lapsiin. Kuinka monta meitä on Suomessa perheiden turmelemia lapsia? Sota-arkistojakin avataan niin miksi ei sodan jälkeisiä.

Minä tein virheen 6-vuotiaana. Heitin siskoni muistivihon uuniin. Rangaistukseksi minulta meinattiin katkaista kädet isolla tikarin näköisellä ”kaiharilla”.

En ole saanut puhua asiasta. Se oli perheen vaiettu salaisuus. On tänä päivänäkin. Samoin muut pahoinpitelyt.

Tunsin kuolevani. Katsoin sitä silmästä silmään.

Joka kerta kun näen jonkunlaisen veitsen, muistan. Samoin jos nään jonkunlaista kähmintää, ajattelen, niin ei saa tehdä. Kärsin.

Nämä viimeisessä Venäjän iskussakin henkiin jääneet kantavat varmasti kauhun läpi elämän, tietäen tai tiedostamatta. Niin mekin, jotka olemme kotiemme uhreja. Todetaksemme ettei sitä lämmintä syliä ole. On vain kylmää rautaa.

Sitä pelkoa ja tuskaa ei tiedä kukaan, joka ei ole kokenut. Maailma unohtaa, uhri ei.

Kun katson lapsenlapsiani elän uudelleen ja uudelleen ja kysyn kuinka tällaisia asioita voi tapahtua pienelle ihmiselle.

Sanotaan, että raakuus synnyttää raakuutta. Minusta ei siihen ole. En tapa ampiaistakaan. Rakastan lapsia ja eläimiä yli kaiken. Toivon, että lapsi saisi olla lapsi, vaikka näin vanhanakin. Elän lapsuuttani nyt lastenlasteni kautta 58 vuoden jälkeen.

Mutta sattuu, todella sattuu. Lapsuutta ei voi korvata mikään tai sitten on oltava synnynnäinen psykopaatti.

Olen pyytänyt lapsiltani anteeksi, jos heille olen pahaa mieltä aiheuttanut, koska vajavainen olen, en väkivaltainen. Mallia vanhemmuuteen ei ollut.

Olen koittanut olla vaan ihminen ilman kulisseja. Katson lasta silmiin. Se on minun maailmani. Sieltä se elämä löytyy aitona, ilo tai suru. Ja se ihan oikea rakkaus, toivottavasti. Tämä loppuaika täyttää sen aukon mikä jäi puuttumaan.

Pidän lapsenlapsiani lämpimässä sylissä.

Kikka

Renko

Päivän lehti

5.6.2020