Uutiset

Menihän kaikki nyt varmasti hyvin?

Kymmenenkään jäsenyysvuotta Euroopan unionissa ei ole jalostanut suomalaisten itsetuntoa likikään kohdalleen. Jännitimme pian päättyvää EU-puheenjohtajuutta kuin alakoulupoika kuusijuhlaa.

Onko tukka hyvin, näkyykö kello, kiiltävätkö kengät, onko puhdas nenäliina laskostettuna housuntaskussa? Tuskanhiki kiilteli otsalla, kun pelkäsimme, sujuvatko vuorosanat takeltematta ja taitavatko ministerimme ääntää englanninkieliset kokousfraasit virheittä.

Suomessa kohkattiin puheenjohtajuutta vahvoin ylikierroksin. Kansalaisissa ja erityisesti heille tietoa tuottavissa toimittajissa asuu edelleen torpparin sielu, alamaisen alamittainen suhtautumistapa vailla terveen itsetunnon häivääkään.

Pätevämpien kommentaattoreiden puuttuessa EU-kokouksiin lähetetyt journalistipolot haastattelivat toinen toisiaan. Posket innosta hehkuen nämä pojannassikat tivasivat ulkomaisilta kollegoiltaan, menikö puheenjohtajuus hyvin, oliko ruoka hyvää tai tyydyttivätkö huippukokouksen ulkoiset puitteet kaiken nähneiden toimittajien jalostunutta makua?

Monelta suomalaiskansallisessa vähäpätöisyydessä rypevältä toimittajareppanalta jäi kokonaan vilkaisematta huipparin asialista.

Kokousasioilla ei ollut niin väliä. Tärkeintä oli, että soft talk, pehmeiden puhuminen sujui, kello näkyi eikä solmio ollut vinossa.

EU-puheenjohtajuuteen ei liity mitään mystistä, saati mahdollisuutta erityisen kunnian tai maineen kahmimiseen. Tehtävä lankeaa kullekin jäsenmaalle vuorollaan kuin Manulle illallinen.

Jatkuva kokoustelu on EU-väelle, niin poliitikoille, virkamiehille kuin toimittajillekin tavallista työtä, arkista rutiinia.

Unioni ei tule valmiiksi yhdenkään maan puheenjohtajavuorolla, vaan touhu on iänkaikkista valmistelua. Kun yksi juttu saadaan päätökseen, toisen virittäminen päätöskuntoon on jo käynnissä.

Suomalaiset ovat läpeensä kiitoksen kipeitä. Ohutta itsetuntoa hivelee suloisesti, kun joku viitsii edes hiukan kehaista, vaikka vieraan kiitos tulisi vain huulilta eikä sydämestä.

Impivaaralaisuuteen on vielä kovin vähän etäisyyttä, emme tunne oloamme varman kotoiseksi vierasjoukossa, vaikka toimimme isäntinä. Niskavillat ovat edelleen liian pitkät ja epävarmuus hiottaa kämmeniä.

Vieläkin moni miettii käydessään eläintarhassa, että mitähän tuo apina minusta ajattelee.

Puheenjohtajuusrupeama sujui Suomelta hyvin ja asiallisesti. Meillä osataan sittenkin yhtä ja toista. Kotiläksyt tehtiin kunnolla, kokoukset olivat hyvin valmisteltuja.

Kielillä puhuminen luontuu siinä kuin muiltakin. Serbokroatilainen intonaatio englantia puhuttaessa kuulostaa yhtä oudolta kuin savolaisaksentti Seppo Kääriäisen sanomisen poljennossa. Mutta asiat tulivat selviksi.

Seuraavan kerran Suomi joutuu tuleen vasta liki kahdenkymmenen vuoden päästä. Toivottavasti kolmas puheenjohtajuusvuoro toden sanoo eikä enää silloin tarvitse anella anteeksi viheliäistä metsäläisyyttämme ja vähäpätöisyyttämme.

Olemme aina osanneet yhtä ja toista, jopa paremmin kuin muut. Muuten emme olisi täällä ankarassa Pohjolassa selviytyneet.

Pää pystyyn suomalainen!

jukka.viitaniemi@hameensanomat.fi