Uutiset

Mestarit elvyttivät Tuuloksen poikkiperät

Nuoren polven huonekalupuuseppä Nina Kanerva ja kyläseppä Leena Puhakka-Viik saivat olla mestarien opissa, kun he opettelivat tekemään kuuluisia tuuloslaisia poikkiperäkärryjä vanhan mallin mukaan.

Puuseppämestari Hugo Tuomelle ja seppä Arvo Metsäkankaalle kaikki kärryjen työvaiheet ovat perin juurin selvillä. He itse olivat pikkupojista lähtien tuuloslaisten ajokalumestarien opissa ja siirsivät nyt vuorostaan taitojaan eteenpäin.

Uudet poikkiperäkärryt tehtiin Tuuloksessa sillä silmällä, että kuka vain pystyisi tämän jälkeen ohjeiden mukaan tekemään samanlaiset. Ihan niin helppoa se ei välttämättä ole, sillä vasta harjoitus tekee mestarin.

Silmää ja kättä vaaditaan

Kärryjen kehräpyörän sorvaaminen käsin vaatii taitoa, tietoa ja harjaantunutta kättä. Yhden kärryn pyöriin tarvitaan 24 puolaa, joten kaksia kärryjä varten piti sorvata 48 puolaa.

– Emme me tytöt tehneet kehräpyöristä puoliakaan, vaan Hugo teki loput. Me teimme puolet, mutta siinä meni hyvän aikaa enemmän aikaa kuin Hugolla, Nina Kanerva nauraa.

– Se on ammattitaitoa, että jää turhat liikkeet ja höpinät pois, Hugo Tuomi täsmentää.

Reino Ketola auttoi puutavaran etsimisessä Hamkin Evon yksikön suurista pinoista. Hugo Tuomi sanoo, että puutavaran valinta on tärkein koko hommassa, mutta käypää lankkua oli vaikea löytää.

– Hyvälle lankkukasalle kun pääsee, täytyy pitää silmät auki. Hyvän puutavaran tuntee heti, kun puuta rupeaa työstämään. Äkkiä kuivattu puu ei kestä.

Poikasesta asti verstailla

Miehet aloittivat ajokalujen teon 1940-luvun alkuvuosina. Tuomi ei ollut täyttänyt 12 vuotta, kun hän aloitti kärrynpyörien teon Koskisen ajokaluverstaalla Tuuloksessa:

– Verstaalla oli kaksi pyörämestaria, jotka tekivät pyöriä. Pyöriskelin siinä verstaalla ja he pyysivät minua puhdistamaan kehrävarsia raspilla. Olin valmis kuin lukkari sotaan. Siitä saakka on pyöränteko ollut mielessä.

Metsäkangas oli suunnilleen saman ikäinen, kun hän alkoi opetella kärryjen metalliosien takomista isänsä pajassa.

Hän on seppä neljännessä polvessa. Pojat ja pojanpoika jatkavat ammattia ja pojanpojanpoikaakin paja kiinnostaa.

– Meillä tehtiin kärryjä ja rekiä jo useassa sukupolvessa, joten se työ tuli kuin luonnostaan. Siihen aikaan tehtiin pultitkin itse kankiraudasta. Jenka piti kiertää ensin ja siitä se alkoi. Jo 15-vuotiaana sain reen rautoihin omin voimin.

Kaikki ne ovat tuloslaisia

Leena Puhakka-Viik valmistui kyläsepäksi Ypäjällä hevoshoitajan jatkotutkintona ja törmäsi ensi kerran tuuloslaisiin ajokaluihin, kun Hämeenkoskella oli myytävänä vanha reki ja kärryt.

– Ne löysivät minut. Ostin 1870-luvulla valmistetut lankkaarikääsit ja ajelureen. Jostakin sain vihjeen, että tuuloslaisista ajopeleistä oli kyse. Sitten tajusin, että kaikki ne ovat tuuloslaisia.

Hän rakensi reen puusosat uudelleen Ypäjän opinnäytetyönään ja innostui mukaan kärryjen tekoon. Tuulos-Seuran puheenjohtajalta Kirsti Häppölältä hän kuuli, että Tuuloksessa aiotaan tehdä uudet kärryt vanhan mallin mukaan.

Toiseksi kärryjen tekijäksi Häppölä innosti naapurinsa Nina Kanervan sekä opettajiksi Metsäkankaan ja Tuomen.

– Elämässä ei usein tarjota mahdollisuutta oppia tällaista hienoa taitoa hyvän opettajan kanssa. Onneksi oli hyvä ja puhelias opettaja, joka ei pitänyt tietoja omana tietonaan, Kanerva sanoo.

Hevosihmiset brassailevat

Kirsti Häppölä toivoo, että ajokalujen valmistus voisi alkaa Tuuloksessa uudestaan. Häppölän sitkeyden ansiosta Lahden Sibelius-talonkin puurakentamista tukenut Metsämiesten säätiö myönsi rahaa kärrynteon elvyttämiseen.

Mestarit Metsäkangas ja Tuomi epäilevät, ettei valmistus enää kasva entisten aikojen mittoihin, mutta jonkin verran kysyntää voi syntyä öljyn hinnan kohotessa ja hevosten noustessa arvoonsa.

Puhakka-Viik ja Kanerva ovat luottavaisempia. Hevosharrastajien piireissä ei hintaa kysytä, kun halutaan brassailla laadukkailla välineillä. Naiset ovat valmiita tekemään lisää uusia tuuloslaisia rattaita, kunhan tilauksia tulee. (HäSa)

Tuuloslaiset olivat kuin fiskarsit

Sadan vuoden ajan, 1850-luvulta 1950-luvulle, tuuloslaiset hevoskärryt ja ajelureet olivat hyvin haluttuja. Sirot ja kevyet tuuloslaiset poikkiperäkärryt olivat maankuuluja.

Tuuloksessa tehtiin 4 000 rekeä ja 1 500 kärryä vuodessa. Tuuloslaiset olivat hevosaikaan käsite, niin kuin hankmo, aspi tai fiskarsit nykyisin.

– Tuuloslaisia kärryjä ja rekiä voi löytää mistä päin Suomea vain ja todeta ne tuuloslaisiksi. Ne tunnistaa mallista, Leena Puhakka-Viik kertoo.

Hevosajokalujen valmistus loppui Tuuloksessa sotien jälkeen, kun autot syrjäyttivät hevoset. Viimeiset ajelureet tehtiin vuonna 1948.

Seppä Arvo Metsäkangas muistaa tarkkaan vuoden 1956, koska silloin hän myi viimeiset tuuloslaisensa Kankaanpään markkinoilla.

Tuuloslaisia malleja oli monenlaisia. Niistä kertoo talvisodassa kaatuneen Lauri Kauppilan teos Tuuloksen ajokalut, joka on suuri kirjaharvinaisuus. Tuuloksen kotiseutumuseossa on hyvä kokoelma rattaita ja rekiä.