Helsingin yliopiston päärakennus. Kuva: Linda Tammisto, Helsingin yliopisto
Uutiset

Mielipide: Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä

Kevään eduskuntavaalit ovat myös tiedevaalit (sen lisäksi, että ne ovat ilmastovaalit, sote-vaalit, eriarvoisuusvaalit jne.).

Suomen tiedepolitiikan käytäntöjä on viime aikoina taivasteltu monelta kulmalta. Erityisesti on moitittu hallituksen “säästöjä” tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta. Tämä on valitettava sekaannus, johon mediakin on langennut. Sanan merkityksiä on huomaamatta leikattu, ja tähän on ajattelemattomasti suostuttu.

On käsitteellisen kunnianpalautuksen aika.

Säästäminen on tallentamista, tallennetun kartuttamista ja myöhempää hyödyntämistä. Se on pidättymistä leikkauksista, vaikkapa kun metsän säästöpuut jätetään kaatamatta monimuotoisuuden edistämiseksi.

Leikkaaminen puolestaan on supistamista ja poistamista, ja kun se kohdistetaan vääriin kohteisiin, syntyy pitkäkestoisia vaurioita.

Metsä kärsii kun säästöpuut leikataan, tiede kärsii kun sitä ei säästetä ajattelemattomilta leikkauksilta. Päättäjiltä, jotka tieteeltä leikkaavat, ovat menneet siemenperunat ja ruokaperunat sekaisin. Tiede ei ole vain yksi menoerä samalla viivalla muiden joukossa.

Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä vaan tuhlausta. Tieteen aulis rahoittaminen sen sijaan on säästäväistä investointia tulevaisuuteen. Sen tuotot ilmaantuvat usein epäsuorin kanavin pitkän ajan kuluessa.

Tuotot yhteiskunnalle ovat aina olleet valtavat. Näiden tuottojen hukkaaminen on tuhlausta, resurssien tehotonta käyttöä.

Tuhlausta on jättää käyttämättä luotettavaa tutkimustietoa päätöksenteon tueksi. Tuhlausta on tieteen instituutioiden taitamaton ja poukkoileva muokkailu ja ohjailu, jonka seurauksena tieteen tuotantokykyjä rapautuu.

Tuhlausta on vaalikauden mittainen suunnitteluhorisontti ja sen seurauksena pidemmän aikavälin tiedollisten ja yhteiskunnallisten hyötyjen menettäminen.

Tiedepolitiikka on vaikea laji. Huonossa tiedepolitiikassa on liikaa valistumatonta lyhytnäköistä politiikkaa ja liian vähän tiedettä.

Hyvä tiedepolitiikka puolestaan suhtautuu tieteeseen kaksin tavoin kunnioittavasti. Se ymmärtää varjella ja vahvistaa tiedettä huolehtimalla sen autonomiasta ja vakaasta rahoituksesta ja muista toimintaehdoista, jotka ovat edellytyksiä tieteen omaehtoiselle edistymiselle ja tämän mahdollistamille yhteiskunnallisille hyötyvaikutuksille. Ja se ymmärtää perustaa ratkaisunsa tiedettä ja sen instituutioita koskevalle tutkimustiedolle, koska tehtävä on liian vaikea ilman tutkimuksen tukea.

Hyvän tiedepolitiikan toteuttaminen voi olla hankalaa, Suomesta kun yhä puuttuu tieteentutkimuksen kunnollisesti resursoitu tutkimuskeskus, jonka tuella tiedepolitiikkaa voitaisiin tehdä tiedepohjaisemmin. Tiedeministerikin vielä puuttuu. Ehkäpä tilanne korjaantuu, jos kevään tiedevaaleissa käy hyvin.

Muistelen, että parisen vuotta sitten poliittisen retoriikan sanasto vaihtui lähes yhdessä yössä. Aiemmin oli puhuttu leikkauksista, jolloin syntyneet mielleyhtymät olivat pääosin kielteisiä.

Sitten ykskaks ruvettiin puhumaan säästöistä, ja miksei, säästäminenhän mielletään hyveellisenä toimintana. Leikattiin pois termi “leikkaus” ja leikattiin termiltä “säästö” sen olennaisia merkityksiä. Joku tutkija voisi ottaa selvittääkseen, miten siinä näin kävi.

Jospa hallintokiireiltään onnistuisi kilpailemaan tutkimukselleen rahoituksen. Ellei sitten ole jo muuttanut Ruotsiin.

Uskali Mäki

professori

Hämeenlinna

Tuoreimpia artikkeleita