Uutiset

Mies myrskyn silmästä

Jorma Kuuluvaisen onnennumero ei ole 39. Viime vuonna viikolla 39 syksyiseen Suomeen saapui 3939 turvapaikanhakijaa, joiden majoittamisesta ja ravitsemisesta hänellä oli ylin vastuu. Ensi syksynä Kuuluvainen jää eläkkeelle Maahanmuuttoviraston vastaanottoyksikön johtajan virasta.

Vyöry tuli täydellisenä yllätyksenä. Vielä toukokuussa 2015 Maahanmuuttovirastossa laadittiin valmiussuunnitelmaa loppuvuodelle. Siinä linjattiin, että jos turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa, pari suljettua vastaanottokeskusta voidaan avata uudelleen ja muissa paikkoja hieman lisätä.

– Ajattelimme, että sillä pärjätään, Jorma Kuuluvainen sanoo.

Kuuluvainen on Maahanmuuttoviraston valtakunnallisen vastaanottoyksikön johtaja. Hän on ollut alan töissä 25 vuotta ja kokenut kantapään kautta sekä somalien maahantulon Suomeen 1990-luvun alussa että Itä-Euroopan romanien muuton.

Viime syksyn tapahtumat olivat kuitenkin jotain ihan muuta.

– Jo pari vuotta aikaisemmin pähkäilimme, miksi maahanmuuttoilmiö ei näy Suomessa, vaikka Ruotsissa se on niin voimakas. Arvelimme eron johtuvan kenties vain naapurimaan vanhoista ja suurista etnisistä yhteisöistä sekä pitkästä historiasta. Tuudittauduimme siihen, että näin on.

Näin ei ollut enää syksyllä 2015.

Rankin jakso oli maanantaina 21. syyskuuta alkanut viikko 39, jolloin Suomen rajan ylitti 3 939 tulijaa. Huippua seurasi pieni pudotus, mutta sitten määrät nousivat taas. Yhteensä tulijoita oli viime vuonna 32 500.

– Järjestelmä oli todella koetuksella. Kaikille piti saada katto pään päälle, Kuuluvainen huokaa.

Monikansallisuudessa ei ole suomalaisittain mitään uutta. Monenkirjavaa väkeä meni, tuli ja jäi maahan sekä autonomian aikana 1800-luvulla että itsenäisyyden kynnyksellä ja sen jälkeen 1900-luvun alkupuolella. Varsinkin Viipuri oli kuhiseva maailmankylä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli jopa enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa.

Pelkästään muutamana maaliskuisena yönä 1921 Suomeen käveli Kronstadtista tuhansia neuvostomatruuseja perheineen. 

Seuraavana talvena Itä-Karjalan kansannousua seurasi vielä suurempi pakolaisaalto.

Jatkosodan lopulla Suomessa oli lähes 100 000 ulkomaalaista. Luku pysyi ennätyksenä 1990-luvulle saakka.

Sodan ja raskaiden rauhanehtojen jälkeen kaikki oli toisin. Kovia kokenut kansakunta keskittyi jälleenrakentamiseen, yritti yhtenäistyä ja alkoi samalla käpertyä sisäänpäin. Kotiliesi lämmitti.

Takavuosien Ulkomaalaistoimistoa ankarin ottein johtaneen Eila Kännön kaudella 1970-luvulla Suomi sentään otti vastaan pieniä ryhmiä Chilen ja Vietnamin pakolaisia, mutta muuten rajoilla oli hiljaista.

Sitten tulivat somalipakolaiset. Kun vuonna 1989 maahantulijoita oli 180, seuraavana vuonna heitä oli yli 2 700.

Jorma Kuuluvainen johti tuolloin valtion päihdehuoltolaitosta Varsinais-Suomen Perniössä.

Koska senkaltaista toimintaa oltiin muutenkin ajamassa alas, laitos muuttui vuonna 1991 melkein lennossa vastaanottokeskukseksi. 

Henkilöstöstä suurin osa jäi taloon, mutta asukkaat vaihtuivat päihdeongelmaisista turvapaikanhakijoiksi.

Melkein kaikki olivat somaleja.

– Heidän kriisinsä johtui sekä Somalian sisällissodasta että Neuvostoliiton hajoamisesta, Kuuluvainen muistelee.

– Neuvostoliitossa oli runsaasti somaliopiskelijoita, joita lähti tulemaan tänne Moskovasta joko suoraan junalla tai Viron kautta laivalla.

Perniöön heitä saapui SPR:n välityksellä aluksi parin bussilastillisen verran. Kuuluvaisen mukaan outo sakki oli hiljaiselle pikkukylälle pienoinen sokki.

– Varsinaissuomalainen mentaliteetti on sitä maata, että ulospäin ollaan olevinaan hyväksyväisiä, mutta takanapäin nuristaan. Sellaista vastarintaa vähän oli.

Sittemmin Perniön vastaanottotoimintaa laajennettiin. Itä-Euroopan romaneja majoitettiin kunnan asuntoihin kirkonkylälle, ja yksin matkustaneille alaikäisille pakolaisille perustettiin ryhmäkoti.

– Siinä oli onnistumisia ja epäonnistumisia, Kuuluvainen luonnehtii silloisia kokemuksia.

– Siihen nähden lopputulosta voi kaiketi pitää hyvänä, että lähdimme liikkeelle pystymetsästä. Ei oikein ollut lainsäädäntöä eikä valmiita malleja.

Perniössä asuu edelleen vastaanottokeskuksen entisiä asiakkaita. Kuuluvaisen mukaan he elävät aivan normaalia elämää.

Viimevuotiseen vyöryyn verrattuna 1990-luvun tapahtumat olivat vain kevyttä harjoittelua. Jorma Kuuluvainen muistelee, miten pääosin pohjoisia reittejä Suomeen saapuneita Irakin, Afganistanin ja muiden maiden pakolaisia matkusti yöjunilla etelään.

– Osa jäi väliasemilla pois, mutta satamäärin heitä oli aamuisin Pasilan poliisitalon ovella turvapaikkahakemuksia jättämässä.

Kuuluvaisen mukaan Tornioon perustettu järjestelykeskus helpotti tilannetta. Kiitosta saavat myös Tampereen ja Turun kaltaiset kaupungit, jotka lähtivät mukaan talkoisiin.

Viranomaisista vastaanottoyksikön johtaja oli luonnollisesti itse myrskyn silmässä. Median edustajat tavoittelivat häntä jatkuvasti, eikä vapaa-ajan ja työajan välillä ollut aina eroa.

– Yhtenä lauantai-iltana olin kylässä. Samalla jouduin kuitenkin hoitamaan työpuheluita, joiden vuoksi istuin ulkona autossa. Asia koski lähes tyhjää hotellia, jonne tulijoita piti kiireellä majoittaa.

Lupaa ei kuitenkaan hellinnyt ennen kuin nimet olivat virallisesti paperilla.

 – Sunnuntaina kyyditsin sitten nuorimman pojan Lohjalle koripalloa pelaamaan ja onnistuin sopimaan tapaamisen samalle reissulle niin, että allekirjoitukset saatiin dokumentteihin ja ihmiset illalla hotelliin.

Sittemmin suunta on ollut toinen. Maahantulon laannuttua Suomesta on lopetettu noin 16 000 vastaanottopaikkaa.

– Onhan se hassua, että ensin huudamme paikkojen perään ja sitten lakkautamme niitä, Kuuluvainen myöntää.

– Meitä arvostellaan tästä. Tyypillistä on, että ensin vastustetaan jonkin tuloa ja sitten sen lähtöä, mutta tämä nyt on tällaista siksakkia. Emme voi ylläpitää veronmaksajien rahoilla tyhjää.

Maahanmuutto ja sen seuraukset jakoivat kansaa, nostattivat vihapuhetta ja loivat pelottelun ilmapiiriä. Ääripäässä kaikki tulijat julistettiin roistoiksi ja raiskaajiksi.

Jorma Kuuluvainen muistaa esimerkiksi Kirkkonummen Evitskogin asukasillan, jonka Maahanmuuttovirasto järjesti.

Aluksi vastaanottojohtaja piti itse lyhyen alustuksen, jonka väki vielä jaksoi kuunnella. Toisen puheenvuoron yleisö sitten jo keskeytti: ”Menkää asiaan! Miten te takaatte meidän turvallisuutemme?”

 – Siellä oli esimerkiksi nuori nainen miehensä ja lastensa kanssa. He asuivat lähellä vastaanottoyksikköä, Kuuluvainen kertoo.

– Nainen kysyi ihan vilpittömästi, miten pieniä lapsia uskaltaa enää lainkaan päästää pihalle.

Nyt asetelma on rauhoittunut. Roistojen ja raiskaajien sijasta vastaanottokeskusten lähellä onkin nähty ihan tavallisia pyörillä liikkuvia ryhmiä. Marketeissa he nostavat ostoskoriin vihanneksia ja hedelmiä.

– Kaikissa ihmisjoukoissa on aina tavalla tai toisella epämääräistä ainesta. Se on selvää. Nyt tuuli on kuitenkin kääntynyt sen verran, että suomalaiset ovat alkaneet pikemminkin kyseenalaistaa vastaanottokeskusten lakkauttamisia.

Siihen Kuuluvainen ei osaa vastata, pitääkö laaja järjestelmä kenties jossain vaiheessa taas ajaa ylös. Lähihistoria on osoittanut ennustamisen vaikeuden.

– Nyt näyttää siltä, että kovin luonnollista polkua tänne pohjolan perille ei enää ole. Silti massaa on liikkeellä. Se ei vähene.

– Sitäkin on pohdittu, lähdetäänkö syvemmästä Afrikasta kenties jollakin aikavälillä matkustamaan Eurooppaa kohti. Sieltä väkeä vasta tulisikin.

Lokakuun alussa Jorma Kuuluvainen jää eläkkeelle. Sitä ennen hän pitää kesäloman ja purjehtii.

Loman aikana hän arvelee keksivänsä eläkepäiville jotakin sopivaa tekemistä.

Suuri muutos on jo se, että enää hänen ei tarvitse herätä aamulla aikaisin, ajaa autolla Salon asemalle, nousta Helsingin-junaan ja jatkaa sieltä metrolla työpaikalleen sekä toistaa samaa illansuussa takaperin. Hän on asunut kaikki nämä vuodet Perniössä.

– Teen usein junassa töitä.

– Menomatkalla tapaa kuitenkin käydä niin, että kun ryhdyn lukemaan Hesaria ja Salon Seudun Sanomia, niin Karjaan paikkeilla lehti tippuu syliin, Kuuluvainen virnistää.

– Heräilen sitten siinä Espoon kohdalla.

 

Päivän lehti

18.1.2020