Uutiset

Mikä on totuus peruskoulusta?

Sunnuntaina Kakkosella alkanut Ysiluokka-dokumenttisarja vaikutti ensimmäisen jakson perusteella varsin kesyltä verrattuna ruotsalaiseen esikuvaansa. Mikä sekin oli kaikkea muuta kuin skandaalinkatkuista tosi-tv:tä. Se oli palkittu laatutuotanto, joka herätti hedelmällisen keskustelun ruotsalaisen koulutusjärjestelmän ongelmista. Nyt Ruotsissa on käännetty katseet kohti suomalaista peruskoulua.

En tiedä, millä ehdoin sarjaa lähdettiin lopulta tekemään viime syksynä Vaasassa, mutta tällä menolla kaivattua keskustelua suomalaisesta koulumaailmasta ei synny, kun kukaan ei jaksa katsoa koko ohjelmaa. Se on liian tylsä.

Toisaalta tylsyys on kerrassaan loistava asia, jos kamera on onnistunut taltioimaan koulun aidon tunnelman. En jaksa uskoa, että oppilaat pystyisivät esittämään roolia kameralle koko lukuvuotta. Tulevat jaksot näyttävät, mihin sarja kääntyy.

Ensimmäisen episodin draamallisin hetki oli, kun matematiikan opettajan prototyyppi lähetti kavereidensa kanssa jutelleen tytön ”klinikalle”. Hän kertoi viihtyvänsä siellä ja oppivansakin paremmin, eikä sitä ollut edes vaikea uskoa.

Miksi sitten keskustelua kaivattaisiin? Jokainen tietää, että Suomessa on PISA-mittarein maailman parhaat oppimistulokset. Newsweekin 0-100-asteikolla järjestelmämme tulos oli lopulta 102. Tästä on paha parantaa. Mielikuvamme nykykoulun arjesta perustuvat kuitenkin pääasiassa omiin kokemuksiin, vaikka ne olisivat peräisin kansa- tai oppikouluajoilta.

Usein korostuvat myös opettajien ansiokkaan aktiivisen etujärjestön OAJ:n kannanotot, joiden perusteella joskus tulee mieleen, että opettajat ovat kaltoin kohdelluin vähemmistö läntisessä maailmassa. Etenkin yläkoulun opettamisesta muotoutuu kuva jokapäiväisenä helvettinä olemattomien resurssien ikeessä. Ainoastaan herooisten opettajien uhrautumisen ja taistelun ansiosta tuloksemme ovat tällä tasolla.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että opettajamme todellakin ovat maailman eliittiä, mutta se johtuu myös siitä, että Suomessa koulutus on ollut pitkään yhteiskunnan ykkösasia.

Yleinen argumentti kuntien opetustoimen resurssien jämähtämisestä edellisen laman tasolle, on puppua. Puhutaan paljon esimerkiksi luokkakoosta. Ei tarvitse kuin kaivaa vanhoja luokkakuvia 1980-luvulta ja verrata niitä nykypotretteihin, niin huomaa eroja. Pitkälle yli 30 oppilaan ryhmät ovat pudonneet 20:n pintaan, eikä kuvissa näy yhtäkään kouluavustajaa, resurssiopettajaa tai psykologia. Näitä ammattikuntia ei käytännössä ollut olemassa. Puhumattakaan inkluusioista, integraatioista ja monista muista -ismeistä, joilla opetusta on kehitetty.

Nykyisin homekoulut ovat ongelma, mutta eivät ne -60-70-luvuilla rakennetut pytingit vasta nyt ole alkaneet puskea myrkkyjä. Ennen ei vain tiedetty homeestakaan mitään. Uskon myös, että nykyoppilaat käyttäytyvät keskimäärin paremmin kuin koskaan ennen. Ongelmaksi on noussut lähinnä yhteiskunnan polarisaatio, joka näkyy entistä vakavampina ongelmatapauksina.

Mielikuvia olisi joka tapauksessa syytä päivittää omien kokemusten ja etujärjestöjen propagandan ulkopuolelta, ja saada keskustelu älylliselle tasolle. Se koskee varmasti myös tämän kolumnin kirjoittajaa.

iisakki.kiemunki@hameensanomat.fi