Uutiset

Mikä tähti Suomelle loistaa?

Jäsenyys Euroopan unionissa vuodesta 1995 alkaen. Se on Suomen länsi-integraation tärkein käännekohta sodan jälkeen. Tätä mieltä ovat entinen pääministeri Esko Ahoentinen puolustusministeri Elisabeth Rehn sekä kansainvälisen turvallisuuspolitiikan asiantuntijat, professori Pekka Visuri ja Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä.
 
Aholle Suomen polku on pitkä looginen tarina, joka ei ole kulkenut ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaan.
 
– Se on ollut sellaista pienen maan hengissäpysymiskamppailua, jossa on ollut välillä hyvin vaikeita aikoja.
 
Hän arvioi käytännönläheisesti oman pääministeriaikansa suuria ratkaisuja, kuten EU-jäsenyyden hakemista ja YYA-sopimuksesta irtautumista.
 
– Ideana oli vain hankkia Suomelle uusi asema Euroopassa kylmän sodan päätyttyä. Kysymyksessä oli pohjimmiltaan tilanteen ja kansallisten intressien yhteensovittaminen. 
 
Keskustelu Suomen länsi-integraatiosta sai uutta viriä viikko sitten, kun presidentti 
Martti Ahtisaari kertoi television Ykkösaamu-ohjelmassa, että hän olisi eronnut virastaan, jos suomalaiset olisivat kansanäänestyksessä 1994 hylänneet EU-jäsenyyden.
 
Elisabeth Rehn oli aikoinaan eturivissä kannattamassa Suomen liittymistä Euroopan unioniin ja olisi ollut valmis viemään maan myös sotilasliitto Natoon Baltian maiden tapaan. 
 
– Vaikka Euroopan unioniin liittymisen myötä emme saaneetkaan turvatakuita, saatiin kuitenkin sellainen jengin tuoma turvallisuus. Nato on ilman muuta Suomen luonnollinen päätepiste länsi-integraatiossa, mutta milloin jäsenyyshakemus sitten jätetään, se on meidän päättäjien ja kansan käsissä.
 
Aho pitää vääränä mielikuvaa, että Suomi Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla jotenkin käänsi idälle selkänsä ja otti suunnaksi vain lännen.
 
– Ei se niin ollut. Me asemoimme itsemme vain uudelleen. Siinä tilanteessahan solmittiin uudet suhteet myös Venäjän kanssa. Meidän silmissämme itä ja länsi eivät olleet toisilleen vaihtoehtoisia ratkaisuja vaan rinnakkaisia. 
 
Asiantuntijat Pekka Visuri ja Risto E.J. Penttilä listasivat Lännen Median pyynnöstä Suomen merkittävimmät sodanjälkeiset virstanpylväät länsi-integraatiossa. Yksimielisiä miehet ovat YK-, EFTA-, EEC- ja EU-jäsenyyksistä sekä Pohjoismaiden neuvoston jäsenyydestä, mutta erojakin löytyy. 
 
Visuri pitää tärkeänä Porkkalan palautusta 1956.
 
– Mannerheim piti Porkkalaa kaikkein vaarallisimpana kohtana välirauhansopimuksessa 1944. Lisäksi vuonna 1956 Nikita Hruštšov liitti puheessaan Suomen puolueettomien maiden ryhmään yhdessä Sveitsin, Ruotsin ja Itävallan kanssa. Se oli melkoinen tunnustus runsas kymmenen vuotta sodan jälkeen.
 
Penttilä puolestaan nostaa esiin Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatšovin puheen Finlandia-talolla 1989, jolloin Gorbatšov tunnusti Suomen puolueettomuuden. 
 
– Käännekohta oli YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen yksipuolinen uudelleentulkinta sekä sitä seurannut EU-jäsenyyden haku. Tuolloin Suomen kurssi muuttui. Emme enää menneet länteen Moskovan kautta vaan suoraan, sanoo Penttilä.
 
Penttilän mielestä Suomi ”turboeteni” 1990-luvulla kohti länttä, kun maa haki EU:n jäseneksi, pääsi tarkkailijajäseneksi Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvostoon ja teki päätöksen euroon liittymisestä. 
 
Parhaillaan Penttilän mielestä on meneillään suuri geopoliittinen myllerrys, joka koskee Suomen kannalta kaikkea: Euroopan unionia, Venäjää, transatlanttista suhdetta, arktista aluetta sekä yhteistyötä Baltian ja Pohjoismaiden kanssa.
 
– Turvallisuuspolitiikassa Suomi potee Baltia-allergiaa ja Ruotsi Suomi-allergiaa. Ruotsi ei halua sitoutua Suomen puolustukseen eikä sen takia halua puhua eurooppalaisen puolustuksen puolesta. 
 
Logiikka toimii Penttilän mukaan niin, että yhteinen eurooppalainen puolustus sitoisi Ruotsin Suomen puolustukseen.
 
– Suomi taas ei halua sitoutua Viron puolustukseen. Paradoksaalista on se, ettei Suomessa ole huomattu, kuinka eurooppalainen puolustus nimenomaan sitoisi Suomen Viron puolustukseen – ja vieläpä ilman Yhdysvaltojen resursseja.
 
Visuri kritisoi haastattelun henkeä.
 
– Kysymyksiin on ladattuna kertomus jostakin ”läntiseen maailmaan vievästä polusta”. Se muistuttaa kylmän sodan ajan propagandateesejä vapaasta maailmasta vastaan totalitaariset maat. Se on kovin yksinkertaistava kuvaus todellisuudesta. Suomen politiikka on toiminut laajemmalla sektorilla.
 
Näin turvallisuuspolitiikan asiantuntijat Pekka Visuri ja Risto E.J. Penttilä vastaavat kysymyksiin:
 
Pekka Visuri: – Tärkeimmiksi nousevat Porkkalan palautus sekä YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäsenyys vuoden 1956 alusta, sekä toisena jäsenyys Euroopan unionissa vuoden 1995 alusta.
 
Risto E. J. Penttilä: – Käännekohta oli Neuvostoliiton kanssa solmitun YYA-sopimuksen  ja rauhansopimuksen uudelleentulkinta ja sitä seurannut EU-jäsenyyden haku. Tuolloin Suomen kurssi muuttui. Emme enää menneet länteen Moskovan kautta vaan suoraan.
 
Mitkä olivat presidenttien Paasikivi ja Kekkonen suurimmat ansiot Suomen pysyttämisessä läntisellä polulla?
 
Visuri: – Paasikiven ja Kekkosen ansiona oli Suomen poliittisen liikkumavaran säilyttäminen ja vähittäinen lisääminen kylmän sodan vaikeissa oloissa, siis välttäen sitoutumista itään tai länteen, mutta huolehtien samalla omista turvallisuuseduista ja talouden toimintaedellytyksistä.
 
Penttilä: – Paasikiven ansio oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteen rauhoittaminen. Neuvostoliitto huomasi, että Suomeen voi luottaa. Kekkosen ansio oli erityissuhteen rakentaminen Suomen ja Neuvostoliiton välille. 
 
Entä presidenttien Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen osuus?
 
Visuri: – Koiviston erityinen ansio oli kylmän sodan päättymisvaiheeseen liittyneiden riskien hallinta ja Suomen luotsaaminen poliittisesti ja taloudellisesti Saksan linjoille, mihin liittyi päätös EU-jäsenyydestä. Ahtisaari ja Halonen harjoittivat politiikkaa, jolla sopeuduttiin EU-jäsenyyden asettamiin vaatimuksiin.
 
Penttilä: – Koiviston suurin ansio oli YYA-sopimuksen ja rauhansopimuksen uudelleen tulkinta sekä se, että hän salli hallituksen hakea EU-jäsenyyttä. Ahtisaari asettui selkeästi läntisen maailmankuvan kannattajaksi, ja hän vakautti Suomen uuden läntisen linjan. Halosella ei ollut ansioita lännettämisessä.
 
Onko Naton jäsenyys luonnollinen päätepiste Suomen länsi-integraatiossa?
 
Visuri: – Suomen länsi-integraatio on jo hoidettu EU-jäsenyydellä, koska siten on varmistettu mukanaolo Euroopan integraatiossa. Natoon meno merkitsisi asettumista Yhdysvaltojen, johtaman leirin mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan, mikä sisältäisi suuria riskejä.
 
Penttilä: – Nato-jäsenyys on mielestäni luonnollinen seuraava askel Suomen länsi-integraatiossa. Suomen tulee pyrkiä Naton jäseneksi, kun valta Venäjällä seuraavan kerran vaihtuu.
 
Presidentti Sauli Niinistö totesi uudenvuodenpuheessaan, että Venäjä tietää hyvin Suomen olevan ja pysyvän osana länttä. Onko Suomen asema Euroopan, Pohjolan ja Venäjän silmissä nyt jotenkin epäselvä?
 
Visuri: – Suomen asema on perustaltaan selvä. Olemme Euroopan unionin jäsenmaa ja Pohjoismaa, joka on sotilaallisesti liittoutumaton ja pyrkii ylläpitämään vakautta lähialueilla. Siihen voisi vielä liittää maininnat YK:n tukemisesta ja yhteistyöstä Naton kanssa. Tuota sinänsä selvää linjaa hämärretään kylläkin epäselvillä puheilla ja myös eräillä hankkeilla, jotka eivät ole peruslinjausten mukaisia. Linjan hämärtämistä nähtiin oikein kunnolla, kun valtion johtopaikoilla sekoiltiin Viron ilmasotaharjoitusten kanssa.
 
Penttilä: – Suomen asema osana länttä on vakaa. Tosiasia on kuitenkin se, että joudumme selittämään asemaamme kovin usein. Olemme joutuneet vastaamaan kysymyksiin suhtautumisestamme pakotteisiin sekä sotilaallisiin harjoituksiin.
 
Kuinka suuren valinnan edessä Suomi nyt on historiallisessa katsannossa? Onko mahdollinen Nato-jäsenyys verrattavissa EU-jäsenyyden kaltaiseen suuren ratkaisuun, vai voimmeko edelleen luovia puolueettomuuden purjelaivalla?
 
Visuri: – Suomi on vakiinnuttanut hyvin kansainvälisen asemansa EU:n jäsenmaana, eikä ole tarvetta uusiin määrityksiin tai liittoutumisratkaisuihin. Mahdollinen Nato-jäsenyys ei toisi mitään uusia etuja verrattuna siitä mahdollisesti koituviin riskeihin. Ei Suomen tarvitse ”luovia puolueettomuuden purjelaivalla”.
 
Penttilä: – Nato-jäsenyys olisi Suomen pitkän integraatiolinjan jatkoa. Paluu puolueettomuuteen olisi dramaattinen uudelleenasemointi.
 

Itänaapurin johtajat aina epäilyttäneet

Suomen puolustusministerinä 1990-luvulla toiminut Elisabeth Rehn sanoo aina edistäneensä Suomen länsisuhteita ja länsimaista ajattelua.
 
– Suhteissa ei ole kysymys vain materiasta, vaan sulautumisesta länsimaiseen ajatusmaailmaan. Minua on aina kiehtonut länsimaissa vapaus ajatella ja vapaus tehdä myös erehdyksiä.
 
Rehn uskoo, että suomalaisilla on taipumus ajatella länsimaisesti ja se on ohjannut kehitystä.
 
– Täältä lähdettiin aikoinaan köyhyyttä pakoon Amerikkaan ja Ruotsiin, ja lapsia lähettiin sodan aikana turvaan Ruotsiin. Eihän meiltä ole koskaan suuremmassa määrin vaellettu Venäjälle. Sieltä on kyllä muutettu tänne.
 
Sodan ajan lapsena häneen on iskostunut tietty epäluulo itänaapurin johtajia kohtaan.
 
– Minulla on paljon hyviä ystävyyssuhteita tavallisten venäläisten kanssa, mutta tunnen epäluuloa Venäjän korkeinta johtoa kohtaan.
 
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen moni uskoi demokratiakehityksen Venäjällä lähtevän kunnolla käyntiin, mutta Rehn myöntää olleensa koko ajan hiukan epäilevä.
 
– En ollut missään vaiheessa lääpälläni, että tästä tulee nyt sitten kivaa.
 
Toisaalta aivan 1990-luvun alkupuolella, Venäjän ensimmäisinä vuosina, suomalaisten ja venäläisten välillä vallitsi Rehnin mielestä mutkattomat suhteet.
 
– Suhtautuminen puolin ja toisin tuntui reilulta ja rehdiltä.
 
Painostettiinko teitä koskaan Neuvostoliiton tai Venäjän taholta?
 
– Ei. Kerran olin seuraamassa erästä sotaharjoitusta Kamenkassa Venäjällä, ja silloinen upseeri-isäntäni sanoi, että eikö olisi mukavaa, kun venäläiset ja suomalaiset voisivat harjoitella yhdessä. Siihen lankaan en mennyt, että olisin sanonut edes miettiväni asiaa.
 
Ukrainan kriisin aikana vanha termi ”suomettuminen” on kaivettu esiin yhtä lailla kuin sen vastapuoli ”eurottuminen”.
 
– Voi kun nämä ovat niin pöljiä sanoja! Suomi on aina noudattanut vain erittäin suurta varovaisuutta. Helppo se on jostakin Portugalista huudella ja määrätä Venäjälle pakotteita. Suomi, Puola ja Baltiahan niistä ensisijaisesti kärsivät.
 
Presidentti Sauli Niinistö on Rehnin mielestä tasapainoillut hyvin Ukrainan kriisissä. Hän on pitänyt yllä jonkinlaista puheyhteyttä Venäjälle, vaikka samaan aikaan Suomi on tunnollisesti noudattanut Euroopan unionin päätöksiä.
 
– Pelkään vähän tulevia vaaleja ja mahdollisia ylilyöntejä ulkopoliittisissa lausunnoissa. Sananvapaus on tärkeä asia, mutta siihen liittyy myös vastuu. Ei pidä ladella kaikkea vain osoittaakseen, että on reipas ja uskaltaa sanoa, Rehn neuvoo.
 
Entinen Suomen pääministeri Esko Aho sanoo, ettei Suomen kaltaisella pienellä maalla voi olla mitään pöytälaatikkosuunnitelmaa tulevaisuudestaan, koska pieni maa ei määrää kansainvälisen politiikan perusteita.
 
– Pieni maa on aina sopeutuja, Aho huomauttaa.
 
Hänen mielestään Suomi on ulkopolitiikassaan aina pelannut niillä korteilla, jotka on annettu. Joskus kortit ovat antaneet enemmän liikkumatilaa, joskus vähemmän.
 
– Päättäjien haasteena on ollut ymmärtää, mikä on mahdollista ja mikä ei. Esimerkiksi sotavuosina päättäminen oli varmasti erittäin vaikeaa, koska jouduttiin tekemään paljon hankalia ja kohtalokkaita asioita ja arvioimaan mahdollisuuksia. Suomen ja suomalaisten ei tarvitse pyydellä yhtään anteeksi keneltäkään menneisyydessä tehtyjä ratkaisuja.
 
Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän taholta Ahoa ei koskaan painostettu olemaan ”itämyönteisempi”.
 
Jälkeenpäin ajatellen uuden Venäjän kanssa myös päästiin hänen mielestään yllättävän nopeasti vauhtiin niin politiikassa kuin kaupanteossa.Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen entinen pääministeri suhtautuu varauksellisesti.
 
– Nato-jäsenyys on yksi pohdittava vaihtoehto, mutta ei sitä pidä hakea ainakaan sillä perusteella, että se olisi meidän Venäjä-ongelmamme loppusijoituspaikka. Venäjä on ja pysyy haasteenamme aina.
 
Aho palaa taas pienen maan problematiikkaan.
 
– Tällaisen maan pitää olla taitava ja ajatella itse omia ratkaisujaan. Ei ole olemassa mitään kehityskulun loppupistettä. Pienen maan olemassaolon kamppailu turvallisuuspolitiikassa jatkuu aina tavalla tai toisella. Emme voi ulkoistaa etujemme hoitamista joillekin muille, eikä se ole suomalainen tapa toimia.
 
Viime aikojen ulkopoliittista keskustelua Suomessa Aho ei pidä kovin korkeatasoisena.
 
– Sensaatiohakuisuus häiritsee rauhallista mielipiteiden vaihtoa. Jatkossa etenkin Ukrainan kriisin kehittyminen tai rauhoittuminen tulee ohjaamaan mielipiteitä paljon. Ukrainan tapahtumat kyllä vaikuttavat meihin todella paljon.
 
Aho on nykyään Suomalais-Venäläisen kauppakamarin hallituksen puheenjohtaja sekä idänkauppaa edistävän, suomalaisyhtiöiden omistaman East Officen hallituksen puheenjohtaja.

OIKAISU 24.2.2015 klo 6.15

Toisin kuin sunnuntaina 22.2. julkaistussa jutussa ”Mikä tähti Suomelle loistaa?” väitetään, Suomi ei liittynyt EEC:n jäseneksi 1974, vaan solmi 1973 EEC-vapaakauppasopimuksen, joka tuli voimaan vuoden 1974 alussa. YYA-sopimuksen ja rauhansopimuksen yksipuolinen tulkinta puolestaan liittyi Saksan jälleenyhdistymiseen eikä Neuvostoliiton hajoamiseen. 

Asiasanat