Kolumnit Uutiset

Mikä tekee pojasta miehen?

Imatran kolmoissurmasta epäiltynä on vangittu 23-vuotias mies.

Käräjäoikeudessa istui huppu päässä mies, jolla on pojan kädet.

Järkyttävä veriteko on toistaiseksi ensimmäistäkin selitystä vaille. On mahdollista, että niitä ei koskaan kuullakaan. Enkä niitä ei edes ole.

Todellisuus on julma, kenties jopa julmempi kaikessa mahdollisessa yksinkertaisuudessaan.

Aikaisempien kouluampumistapausten jälkeen on tähdennetty mielenterveyspalveluiden tärkeyttä ja syrjäytymisen ehkäisyä. Silti kaikki on jäänyt lähinnä vain sanahelinäksi: odottamaan seuraavaa kertaa.

Nuoret pojat saattavat olla vielä tyttöjäkin herkempiä kapistuksia. He voivat mennä rikki vähäisestäkin tönäisystä.

Oli se sitten koti, koulu tai yhteiskunta, niin tuo pitäisi ottaa entistä enemmän huomioon.

Nuoret miehet on pelastettava, kenties ensimmäiseksi itseltään?

Kukaan ei vain osaa ottaa liian raskasta vastuuta. Se heitetään takaisin näille keskenkasvuisille: Kyllähän miehen pitää pärjätä! – Entä jos ei pärjää, ei oman itsen, saati muiden kanssa. – Mene nettipsykologille!

Varmaan osansa on tällä kaaoksella, kun kaikella ei olekaan järjestystä tässä epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden maailmassa.

Näköala kapenee, kun kaikkea on paljon, mutta sen kaiken keskellä ei lopultakaan yhtään mitään. Kun maailma on näennäisen avoin, ei mikään erotu näyttöruutujen loisteessa.

Silloin jonkun pitää avartaa se näkökenttä vaikka puoliväkisin.

En nyt tarkoita, ettei rajoja ja sääntöjä pitäisi olla. Tottahan pitää. Ne voivat tuoda sitä turvallisuutta, jota nuori lopultakin kaipaa.

Pahinta voi olla tunne siitä, että kukaan ei välitä. Lopulta viimeinen, jolta välittämistä haetaan, on poliisi, joka korjaa rikki menneen ihmisen talteen todennäköisin syin epäiltynä.

Kun valmiita vastauksia ei ole, on pakko tarttua siihen, mitä on lähellä ja vaikutuspiirissä: pitää yllä kontaktia, kysyä omalta lapselta, mitä kuuluu, vaikka ei kuuluisi yhtään mitään.

Pelottaa, etenkin aina ja alituiseen oman lapsen puolesta. Pelko lienee sukua välittämiselle, rakkaudellekin.

Melkein Lapsia olivat monet sankarivainajatkin kaatuessaan isänmaan puolesta.

Vielä monin verroin useampi meni rintamalla henkisesti rikki, ei koskaan palannut kotiin. Toivoisi, ettei sitä isäin raskainta taakkaa enää tarvitsisi kenenkään kantaa.