Mikään ei oo pysyvää

 

Tämä on viimeinen pakinani. Kiitos ja näkemiin.
 
En ole enää Kaupunkiuutisten päätoimittaja. Asiassa ei kuitenkaan ole mitään dramaattista. Päätoimittajat ovat aina vaihtuneet, eihän mikään ole muutenkaan pysyvää. Jatkan ensi viikolla Hämeen Sanomien toimittajana. Vähän aikaa sitten joku sanoi kaupan kassalla minua ”Hämeen Sanomien mieheksi”. Maanantaiaamuna lomalta tullessani tajusin, että olipahan oikeassa.
 
Muistan sen kevättalven päivän keväällä 2008, kun meni käymään Kaupunkiuutisten toimituksessa Kasarmikadulla. Kaikki taisivat olla vähän varpaillaan, kun kävelin seinäkkeiden halkomassa liiketilassa, jossa nyttemmin toimintansa lopetti musiikkikauppa. Peltoniemen Juho sanoi, että tehdäänkin saman tien haastattelu uudesta päätoimittajasta. Valmistautumisaikaa jäi tasan sen verran kuin yleensä haastateltaville, kolmisen sekuntia. Uumoilin tuolloin, että pääsisin Kaupunkiuutisissa ”takaisin käsiksi kenttätyöhön”, uskalsin jopa muotoilla, että minulla olisi ”toimituksen ulkopuolella liikkumiseen oikein himo”. Lehden tehtäväksi muotoilin ”pienistä, ihmisiä puhuttavista asioista kirjoittamisen”.
 
Nyt 4 vuotta, 4 kuukautta ja noin 7 päivää myöhemmin huomaan, että juuri niinhän siinä kävi. Pienet asiat voivat joskus olla suuria. Olen saanut tehdä onnellisia jatkokertomuksia kadonneista kissoista ja ties mistä sekä ennen kaikkea tavannut lukuisia aivan mahtavia ihmisiä.
 
Kaupunkilehden toimittajana on ollut hienointa huomata, miten käsittämättömän hienossa kaupungissa asumme. Asiallista kriittisyyttä ei pidä ikinä unohtaa, mutta uskallan silti sanoa rakastavani tätä kaupunkia. Joka kerta on muuten ollut yhtä hauskaa, kun lehteä on kutsuttu kaupungin uutisiksi. Palaute se on sekin.
 
Olen tuntenut, että lehdellä on ollut ja on lukijoiden luottamus, jonka se on lunastanut jo paljon ennen minun aikaani. Lehti on ollut ihmisten asialla jo vuodesta 1976. Paras saamani palaute on ollut se, kun päätoimittamaani lehteä on sanottu inhimilliseksi. Kiitos siitä!
 
Selasin eilen illalla arkistoja. Muutama lämmin muisto nousi ylitse muiden. Professori Seppo Myllyniemen kanssa kävimme Ahveniston toverihaudalla toukokuussa 2008. Joskus ei edes tarvita paljon sanoja. Niiden väleihin jäävillä tauoillakin on merkitystä. Saman vuoden elokuussa haastattelin kirjailija Olli Jalosta. Olen miettinyt, onko mikään vaikeampaa kuin kirjoittaa itselle läheisistä – ja tärkeistä asioista objektiivisesti ja aidosti lukijan asemaan asettuen. Vaikeaa se on, mutta harjoittelu jatkuu.
 
 
 

Päivän lehti

19.1.2020