Kolumnit Uutiset

Mikään ei voita kunnon munamankelia

Viime perjantain lehden paras uutinen koski armeijan lakkautuksia. Ne antavat siviiliväestön käyttöön jälleen kerran ison kasan armeijan loistavia polkupyöriä eli munamankeleita. Kaikki käytetyt intin pyörät eivät ole ihan ykköslaatua. Tunnustan: itsekin olen niitä kaltoin kohdellut. Tuhosin saman päivän aikana ennätykselliset kolme polkupyörää korjauskelvottomiksi Pohjan Prikaatin reservialiupseerikoulun jalkautumisharjoituksissa vuoden 1980 kesällä. Mies kesti, pyörät ei. Oli muuten rynkky kaulassa ja kypäräkin päässä, vanha kunnon teräksinen. Ansioistani valtion omaisuuden tuhoamisessa minut palkittiin päivän kuntoisuuslomalla, joka on varmaan intin historian ainoa laatuaan.

Kesän aikana on ollut riemullista seurata, miten monet kanssaihmiset ovat liittyneet pyöräilyn harrastajien joukkoon, eikä nyt ole kysymys edes pelkästään parista syvällisesti lajin hienouksiin hurahtaneesta kollegasta. Polkupyörällä kulkee ympäri vuoden jopa kunnanvaltuutettuja ja muitakin yleensä arvossa pidettyjä kansalaisia.

Kovin monta yritysjohtajaa tai ns. isoa pamppua ei ole vielä munamankelin satulaan uskaltautunut. He pysyvät visusti istuinlämmittimiensä ja peräpukamiensa päällä katumaastureissaan sun muissa mersuissaan. Pelännevätkö, että teryleenihousuista menevät prässit tai Helsinki-Vantaan lentoasemalta vaimon ostama kravatti kastuu sateessa. Onhan se noloa, jos fallossymboli kutistuu kuivuessaan. Lisäksi voi olla sekin vaarana, että ajatukset kirkastuisivat raittiissa ilmassa.

Onneksi on nimiä mainitsematta edes jokunen uskalikko, joka ei ulkoilmaa pelkää. Avaran taivaan alta seurattuna vaikuttaa toriparkkikeskustelukin suorastaan hupaisalta. Ei sitä ainakaan pyöräilijä tarvitse, varmaan sitten joku muu.

Taannoin peräti vuoden pyöräilykaupungiksi jollakin kummallisella perusteella valittu Hämeenlinna on pikkuhiljaa ja hissukseen (lue: vuoteen 2015 mennessä) rakentamassa pyöräteitä keskustan läpi Lukiokadun ja Kasarmikadun varteen. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta peruspyöräilijää nekään eivät välttämättä palvele. Raatihuoneenkadun päästä idästä päin tultaessa on torille asti jonkinmoinen pyörätie, mutta sitäkin ajellessa on nautinto kaukana.

Ikuisuuskysymys: saako suojatien yli ajaa fillarilla, on yhä kaupungissa ratkaisematta. Joskus saa ja toisinaan sitten taas ei. Sen sijaan ns. lopullisen ratkaisun sanomaa on luettu uutisista, joiden mukaan pyöräilijöitä on taas tapettu suojateillä muualla Suomessa.

On vain ajan kysymys, milloin viikatemies iskee Hämeenlinnassa, viikatemies, joka karmivan usein oikein tahallaan yrittää ehtiä ajaa sen suojatiellä suojattomana ajelevan pyöräilijän päälle. Oikeassa olemisen pakko on suunnaton taakka ja tunkee usein oikein korvista ulos. Minä ainakin ajelen erittäin usein väärin ja olen juuri se liikenteen tunarein tollo. Ei kai sen takia kuitenkaan tarvitse henkikultaa menettää?