Uutiset

Miksi Sibelius pahoitti mielensä?

Vuonna 1953 nuori toimittaja sai neronleimauksen, jonka ansiosta hän melkein pääsi haastattelemaan säveltäjämestaria. Mutta vain melkein. Siitä alkoi tarina, joka päättyi vasta puoli vuosisataa myöhemmin.

Vuoden 1953 elokuussa Jean Sibelius soitti minulle ja kutsui luokseen Ainolaan. En mennyt. En silloin enkä myöhemminkään mestarin eläessä.Olin ollut vasta lyhyen ajan toimittajana Keravalla Keski-Uusimaa -lehdessä. Pomoni toimi sekä kirjapainon toimitusjohtajana että lehden päätoimittajana. Minä olin se muu toimitus.

Elokuussa 1953 päätoimittaja Yrjö Soramies oli muutaman päivän matkalla Ruotsissa. Perjantaiseen tapaan kokosin taittajan kanssa lehteä. Pian huomasin, ettei ladottu teksti riittänyt, vaan tarvittiin vähän lisää. Kokeneena kesätoimittajana tiesin, että helpoin konsti olisi leikata esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuudesta tarvittavan kokoinen juttu ja ladottaa se aukon täytteeksi. Jos olisin ollut vähänkin järjissäni, olisin tehnyt niin.

Kävi kuitenkin niin onnettomasti, että se kuuluisa kynttilä oli jo syttynyt pääni päälle: Sibeliushan asui aivan Keravan naapurissa. Hampaankolooni oli jäänyt pari Sibeliuksen musiikkia solvaavaa lehtijuttua. Nyt oli vastahyökkäyksen aika.

Näitä herjauskirjoituksia oli kaksi. Toinen oli ollut Ilta-Sanomissa, toinen ranskalaisessa Le Matin -lehdessä. Niksautin sorminiveliäni – ja ei kun kirjoittamaan pakinaa.

Jean Sibeliuksen syntymästä on 8. joulukuuta kulunut 140 vuotta.

IS:sta oli peräisin arvostelu vuoden 1952 Edinburghin musiikkijuhlien avajaiskonsertista, jossa Sir Thomas Beecham johti pelkästään Sibeliuksen sävellyksiä. Takana olivat ajat, jolloin Sibeliuksen musiikki oli kokenut läpimurtokautensa niin USA:ssa kuin Englannissakin. Tästä huolimatta konsertin lyttäsi maan rakoon Daily Expressin musiikkiarvostelija Cecil Smith. Keksin siten pakinalleni oivallisen otsikon ”Sibelius ja eräs Mr. Smith”.

Mr. Smith säkenöi näin: ”Vuori ponnisteli ja ponnisteli, mutta syntyi vain hiiri. Ja hiiri oli avajaiskonsertti. – – – Ette voi saada ranskalaista, saksalaista tai italialaista matkustamaan satoja kilometrejä Edinburghiin kuuntelemaan musiikkia, jota kohtaan hän ei tunne kunnioitusta tai mielenkiintoa.” Ja vielä: ”Luopukaamme kerta kaikkiaan siitä mielettömästä väitteestä, että Sibelius olisi Beethovenin ja Brahmsin tapainen suuri sinfonikko.”

Olin raivoissani. Niiden parin kolmen tunnin aikana, jotka minulla oli kirjoitusaikaa, vetosin Sibban moniin taustavoimiin. Sibeliusta johtivat maailman suuret kapellimestarit kuten Koussevitzky, Stokowski, Ormandy ja tietysti itse Sir Thomas Beecham. Kysyin sarkastisesti, olivatko he arvostelukyvyttömiä. Lisäksi kerroin, että Amerikassa suoritetun mielipidetutkimuksen mukaan Haydn, Brahms ja Schubert sijoittuivat kaikki sinfonikkoina Sibeliuksen jälkeen. Mistähän sellaisenkin tiedon olin siihen hätään poiminut?

Entäpä tämä Le Matin -lehden juttu? Siitä muodostui omalaatuinen punainen lanka, joka ulottui lähtöpisteestään yli viidenkymmenen vuoden päähän, kuluvan vuoden alkuun asti.

1940-luvun loppupuolella osakuntatoverini, jonka opastuksella yritin paneutua Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian kuvioihin, lykkäsi kouraani leikkeen Le Matin -lehdestä. Luin otsikon ”Sibelius le plus mauvais compositeur du monde”.

Sen ymmärsin: Sibelius maailman huonoin säveltäjä. Olisin yrittänyt alkeellisella kouluranskallani ottaa selvää varsinaisesta tekstistäkin, mutta leikkeellä oli kuulemma kiire eteenpäin, muistaakseni viulutaiteilija, kapellimestari Erik Cronvallille. Myöhemmin unohdin kysellä jutun sisällöstä, mutta otsikko painui mieleeni. Ikävä kyllä. Sillä se pulpahti pirteästi vuoden 1953 mestaripakinaani. Perään tuli tietysti gallialaisten musiikin tajun vähättely ja säälittely. Ja suuttumus.

Tyytyväisenä löin lehden sivut kiinni, ja lätkäisin pakinaan vielä hyllyltä löytyneen sinkkikuvalaatan tuikeasta noin 60-vuotiaasta Sibbasta. Lähdin junalla Helsinkiin, jossa minulla oli boksi.

Seuraavana aamuna palasin Keravalle tutkailemaan valmista lehteä. Oli vapaapäivä, lauantai ja lehtitalo oli tyhjänä. Vain kuuro käsinlatoja asusti yläkerrassa.

Toimituksen puhelin soi. Vastasin.

Naisääni: – Haluan tietää, kuka on nimimerkki Jii.

Yritin tärkeästi selvittää nimimerkin suojaa…

Naisääni tiukasti: -Täällä puhuu rouva Eva Paloheimo (Jean Sibeliuksen vanhin tytär). Vaadin saada heti tietää, kuka on nimimerkki Jii!

Lämmin aalto hulmahti lävitseni ja tunnustin olevani kyseinen Jii. Nyt tulee Ainolasta kehuja ja kiitoksia!

Rouva Paloheimo (huutaen): -Eikö teitä yhtään hävetä? Kuinka te voitte julkaista professori Sibeliuksen kotiseudulla ilmestyvässä lehdessä epäedullisia arvosteluja hänen musiikistaan? Professori Sibelius on tästä hyvin pahoillaan…

Jatkoa en enää muista, mutta jotain samantapaista se oli ja tuntui jatkuvan loputtomiin. Mutta loppuiskun muistan:

-Muistakaa! Tämän jälkeen te ette enää koskaan kirjoita sanaakaan professori Sibeliuksesta! (Puhelin paiskattiin kiinni.)

Vapisin kauhusta. Hyvä tarkoitukseni oli ymmärretty perin juurin väärin. Olin syvästi loukannut palvomaani vanhaa mestaria.

Puhelin soi päätoimittajan huoneessa. Laahauduin puolihalvaantuneena vastaamaan.

Syvä, vakaa ja hieman hidas miesääni:

-Onko toimittaja Leiwo tavattavissa?

Nielaisin ja tunnustin, mitään muuta en koko puhelun aikana kyennyt sanomaan.

-Täällä puhuu professori Sibelius. Minun tyttäreni on tainnut jo soittaa teille. Olen ollut hyvin pahoillani siitä, mitä te kirjoititte lehteen. Se englantilainen arvostelija, jonka te mainitsitte, on kirjoittanut arvostelun tukeakseen oman maansa säveltäjiä ja musiikkia. Le Matin -lehden kirjoitus liittyy puolestaan suureen eurooppalaiseen kiistaan, joka silloin musiikistani käytiin. Tulkaa tänne Ainolaan, minä selitän teille nämä asiat. Minä otan teidät vastaan.

Puhelin sulkeutui peruuttamattomasti.

En tietysti muista Sibeliuksen puhetta sanatarkasti. Mutta viimeiset painokkaat sanat eivät koskaan unohdu eikä koskaan unohdu mestarin ääni: – Minä otan teidät vastaan.

Pöllönä toljotin eteeni. Siinä istuin surkeissa housuissa ja paidassa, jotkut kumitossun tapaiset jaloissa. Sanomattakin on selvää, ettei rahaa ollut. Eipä juuri tuttujakaan oudolla paikkakunnalla. Autosta oli turha edes unelmoida. Lähde siitä sitten Ainolaan.

Palasin takaisin Helsinkiin pureskelemaan rystysiäni. Maanantaiaamu koitti. Ykköspuku päälläni ja kengät tuoreessa plankissa sonnustauduin toimitukseen Keravalle. Päätoimittaja oli yhä Ruotsissa. Vedin syvään henkeä ja soitin Ainolaan.

Ilmeisesti kotihengetär vastasi. Ainakaan se ei ollut puheluni saamasta neutraalista vastaanotosta päätellen rouva Paloheimo.

-Täällä on toimittaja J.L. Keski-Uusimaa -lehdestä. Professori Sibelius on luvannut ottaa minut vastaan.

Taustalta kuului jonkin aikaa supinaa. Kotihengetär palasi puhelimeen:

-Ehkä jätämme tämän vierailun toiseen kertaan.

Piste.

Päätoimittaja palasi, ei tuohtunut pakinastani, mutta suri ilmeisesti vielä syvemmin kuin minä toteutumatonta Ainolan reissua. Herrasmies. Mutta mikä juttu se olisi ollut!

Jälkeenpäin tapahtui niin kuin aina: lehden johtokunnan puheenjohtaja omisti Keravalla miesten vaatetusliikkeen. Sormi takkini napinlävessä hän julisti, että olisi pukenut minut herrasmieheksi päästä jalkoihin ja kustantanut vielä taksin Ainolaan, jos vain olisin heti ymmärtänyt kääntyä hänen puoleensa.

Sain elää 45 vuotta siinä uskossa, että loistopakinani oli lopullisesti unohdettu ja haudattu. Kunnes joku pitkämuistinen herätti juhlanumeroaan valmistelevan Keski-Uusimaa -lehden kysäisemään, mitä Sibelius oikein sanoi. Lehti lähetti vielä kopion taannoisesta pakinasta, en näet yleensä ole juttujani tallettanut, kaikkein vähiten tätä. Korvat punaisina luin sen ja häpesin.

Vuoden 2000 lopulla punaiseen lankaani – Le Matin -lehteen – tuli uusi solmu. Laajatietoinen miehemme Lontoosta, toimittaja Erkki Toivanen, on myös musiikin tuntija. Seurasin televisiosta kiinnostuneena hänen elävää selostustaan Sibeliuksen musiikin kohtaamista hankaluuksista Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen.

Toivanen piti kädessään pamflettikirjasta, jonka kannessa luki ”Sibelius le plus mauvais compositeur du monde”. Alla oli vuosiluku 1955. Hetkinen! Olin kirjoittanut pakinani 1953, ja nähnyt Le Matin’in leikkeen, jossa oli sama otsikko, joskus 1940-luvun loppupuoliskolla.

Niin paljon sattuma kutkutti, että kirjoitin Toivaselle ja vaadin selitystä. Ystävällinen ja laajahko vastaus tuli pian:

– René Leibowitzin pamfletti todella julkaistiin 1955, mutta sitä ennen hän oli jo herjannut Sibeliusta esimerkkinä säveltäjästä, jolla ei ole mitään annettavaa ajalleen ja joka kuuluu historian roskatynnyriin. Leibowitz passitti sinne Jannen seuraksi mm. Smetanan ja Deliusin, Elgarin ja Griegin, Toivanen kertoo.

Noihin aikoihin muun muassa Ranskan radion sinfoniaorkesterin kapellimestarina toimineen Leibowitzin, kuten myös aikakauden merkittävän sosiologin ja musiikkiteoreetikon, saksalaisen Theodor Adornon sinnikkyys Sibeliuksen musiikin vastustajana liittynee osin myös maailmanpolitiikkaan. Vihjailut Sibeliuksen natsimyönteisyydestä, jotka nekin taas virisivät tänä vuonna, kun uusnatsit marssivat Dresdenissä Finlandian tahdissa, ovat tietysti oma lukunsa.

Tosiasia on, että vuosina 1935-45 Sibelius oli eniten soitettu ulkomaalainen säveltäjä natsi-Saksassa, toteaa professori Ilkka Oramo. Hänelle sateli kunnianosoituksia, jotka varmasti tuntuivat Sibeliuksesta piinallisilta, sillä mikään natsi hän ei varmasti ollut. Syyskuussa 1943 hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Traaginen kohtalo on isänmaallani. Meidän on tukeuduttava raakuuteen ja epäkulttuuriin – muuten olemme tuhon omat.”

Toivasen mukaan Britanniassakin alkoi sodanjälkeisinä vuosina voimakas Sibeliuksen-vastainen reaktio. Sen johdossa olivat nuoret säveltäjät, jotka katsoivat edellisten sukupolvien menneen Sibelius-palvonnassa liian pitkälle ja laiminlyöneen monia muita tärkeitä säveltäjiä. Tuota sinänsä ymmärrettävää reaktiota edusti Mr. Smith arvostelussaan. Sodanjälkeisen sukupolven tärkein säveltäjä Benjamin Britten kammoksui Sibeliusta monien muiden tavoin. Englantilaisten muusikkojen suosioon Sibelius palasi vasta 1970-luvun lopulla.

Jos vierailuni Ainolassa olisi toteutunut, voi vain kuvitella, millainen olisi Sibeliuksen vastaanotto ollut. Uskon, että hän olisi huokaissut syvään nähdessään hikoilevan hahmoni ja epätoivoisesti harhailevan katseeni. Ja alkanut ehkä selvitellä musiikkinsa vieroksunnan taustoja.

Mitä olisi jäänyt muistiini, tuskin paljoakaan. Eiväthän siihen aikaan pikkutoimittajat kulkeneet nauhuri taskussaan. Tuskin olisin uskaltanut ottaa taskusta edes lehtiötä ja lyijykynää. ”Herra professori, voisitteko tulla ulos pihalle¿ ottaisin valokuvan¿”

Päällimmäisiksi olisi jäänyt häpeä siitä, että olin aiheuttanut vanhalle mestarille tuskaa kaivelemalla vanhoja asioita aivan hänen kotiovensa kynnyksellä.

Tämän vuoden tammikuussa yli viisikymmentä vuotta mielessäni rellestänyt iskulause ”Sibelius, maailman huonoin säveltäjä” sai ansaitsemansa lopun. Toivottavasti.

Helsingin Sanomissa musiikkitoimittaja Hannu-Ilari Lampela pyyhkäisi kirjoituksellaan herra Leibowitzin kuuluisan pamfletin painokkaasti siihen historian roskatynnyriin, johon se kuului. Lampela oli kirjoittanut näyttävän jutun ”Sibelius onkin moderni ja aikaansa edellä”, jossa Sibeliuksen kuvakin näytti hieman myhäilevämmältä kuin 52 vuoden takaisessa pakinassani.

Lampela palautti mieliin Leibowitzin kitkerät kirjoitukset, mutta veti sitten esiin jo 1960-luvulta ranskalaisen Max Vignalin, joka uskaltaa olla Sibeliuksen musiikin lämmin ystävä. Hän julkaisi ensimmäisen Sibelius -kirjansa 1965.

Runsas vuosi sitten Vignal sai valmiiksi lähes 1200-sivuisen Jean Sibelius -teoksensa. Lampelan mukaan kirja on herättänyt paljon myönteistä huomiota Ranskassa. ”Jokaisen kirjansa arvioijan Vignal on onnistunut vakuuttamaan Sibeliuksen omaperäisyydestä ja moderniudesta, mitä on syytä pitää erityisen tärkeänä saavutuksena.”

Kirjoittaja on Hämeen Sanomien eläkkeellä oleva toimittaja.