Uutiset

Miksi vasta nyt?

Vierustoverini kysyi viime lauantaina Ahveniston hautausmaalla, onko sukulaisiani Hämeenlinnaan haudattujen kansalaissodan uhrien joukossa. Vastaukseni oli kieltävä.

Olin paikalla muista syistä, joita kaikkia en tiedä vieläkään. Ei aina tarvita syitä. Joskus on vain oltava, hiljaa ja ilman selityksiä.

Kansalaissota, veljessota tai vapaussota. Olen tottunut käyttämään jälkimmäistä, mutta se ei ole enää pitkään aikaan ollut se ainoa oikea.

Tiesin olevani oikeassa paikassa, kun valkoisten jälkeläisen päähäni putosi keppi punaisten joukkohautojen partaalla kasvaneesta petäjästä.

Istuimme vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkillä Ahveniston rotkojen äärellä.

Kylmyys tunki takin alle ja nousi kuin puukkona pitkin selkää. Väistämättömältä tuntuvan sateen uhka oli hetken aikaa päällimmäisin huoli.

Mutta miksi miettiä sadetta? Häviävän vähäinen on silloin huoli, jos se koskee vain hetkellistä vilua ja väristystä.

Miksi olimme punaisten hautajaisissa, vasta nyt, keväällä 2006? Vuoden 1918 keväästä on kulunut niin kauan, ettei kukaan pian enää muista.

Kului miespolvien mitta ennen kuin Tampereen piispa tuli Hämeenlinnaan siunaamaan tänne joukkohautoihin kätketyt veljessodan nimettömät uhrit.

Sovitustilaisuudeksi sanoivat.

Kirkko on sovittamassa syntejään!

Parempi nyt kuin ei koskaan. Eivätkä uhrit nimettömiä olleet eivätkä ole, vaikka heillä ei jokaisella omaa hautakiveä olekaan. Eivätkä nimettömiä liioin ole heidän jälkeensä jääneetkään.

Unohdus on ollut tietoista, mikä on pahinta. Vain voittajien totuudella on taipumus jäädä elämään. Epätietoisuudesta ja häpeästä on kautta aikojen tehty osa häviäjien rangaistusta.

Nyt kun ei ole pitkään aikaan ollut voittajia tai häviäjiä, kaikilla on yhtäläinen oikeus tietää.

Siksi pitäisi tietää nimi nimen perään jokainen, joka on mihinkin yhteishautaan haudattu. Ja sekin on hyväksyttävä, jos vaatimus on mahdoton.

Suru, katkeruus ja viha ovat jääneet elämään, elävät aikansa ja kuolevat pois.

Unohduksen varaan ei pidä kuitenkaan rakentaa.

On aika heitellä kiviä ja on aika kerätä ne, sanoi Tampereen piispa Juha Pihkala.

”Kiviä on poimittu käteen, opetettu ottamaan käteen siksi, että sellainen tai sellaisia on ollut sydämessä, joissa elämän tilanteissa sinne hirveällä voimalla iskettyjä. Ja vaikka siellä ei olisi suorastaan kiveä, kuitenkin jotakin kovaa, mustaa möhkälemäistä, sulamatonta, tuskaista, joskus kylmää, joskus kuumaa. Sellainen tuska on perinnöllistä, mutta sellaiseen on mahdollista myös löytää lievitys, sovinto.”

Ehkäpä olinkin jotakin hyvää Ahvenistolta etsimässä. Ei tiedä hyvästä, jos ei näe ja edes yritä ymmärtää pahaa, mutta ymmärtää, ei koskaan hyväksyä.

Pihkalan sanoin: ”Vain sisäisesti satutettu voi parantua, eheytyä.”

Rauno Lahti

Päivän lehti

24.5.2020