Uutiset

Minni on isomummon uskollisin kaveri

Kun nuorinkin yksinhuoltaja-äitini lapsikatraasta aikuistui ja muutti pois, hiljenneessä kodissa oli sentään Minni-kissa odottamassa töistä palaajaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta olla riittävästi läsnä hälventämässä vuodepotilaaksi haurastuneen läheisemme yksinäisyyden tunnetta; hoitokodin henkilökunnalla on monta muutakin huonokuntoista hoidettavaa.

Tänäkin päivänä äidillä on kissa, saman näköinen kuin Minni, samanniminenkin: Pehmolelu-Minni on isomummon uskollisin kaveri ja yksinäisten hetkien korvaamaton lohduttaja.

Minni on aina paikalla, mutta ei oikein kykene lievittämään omaisten huolta ja huonoa omaatuntoa vanhuksen elämän yksinäisyydestä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta olla riittävästi läsnä hälventämässä vuodepotilaaksi haurastuneen läheisemme yksinäisyyden tunnetta. Hoitokodin henkilökunnalla on monta muutakin huonokuntoista hoidettavaa.

Omaisten huolet laitoshoidossa olevien läheisten elämänlaadusta ovat näkyvästi esillä median mielipidepalstoilla. Hoidon puutteet ja riittämättömyys ylittävät usein uutiskynnyksen.

Tyytymättömyyden aiheiden tuomisesta julkisuuteen saattaa parhaimmillaan seurata parannuksia jopa lakeihin ja asetuksiin.Silloin, kun kysymys on yksittäisestä tapauksesta, tilannetta voidaan useinkin parantaa ottamalla huolen tai harmin aihe puheeksi henkilökunnan kanssa. Jostain syystä tämä on monille vaikeampaa kuin mielipidekirjoituksen laatiminen.

– Suomalaisessa hoitokulttuurissa omaisten ja ammattihenkilöstön välisessä yhteistyössä on paljon kehitettävä. Hyvä yhteistyö ja myönteinen vuorovaikutus parantavat hoivalaitosten arkea, muistuttaa valtakunnallisen Omaisena edelleen – yhdistyksen projektivastaava Tuija Kotiranta. Yhdistyksen projekteissa on etsitty tuntumaa hyvän yhteistyön esteisiin ja haasteisiin. Hämeenlinnassa on ryhdytty myös käytännön toimiin tilanteen kohentamiseksi.

Omaisten ja hoitajien vuoropuhelua kuormittavat kiire ja tunteiden taakat
Vuoden 2009 syksystä lähtien olen kaksi kertaa viikossa kävellyt sisään hämeenlinnalaisen vanhusten palvelukeskuksen automaattisesti avautuvasta pääovesta. Ala-aulasta pääsen hissillä kolmanteen kerrokseen. Nykäisen katossa riippuvasta narusta ja ovi osaston käytävään avautuu. Seuraava ovi surahtaa auki metallinappia painamalla. Hoitokodin päiväsalissa televisio on auki, pöytien ääressä istuvien harmaat päät kääntyvät, kun kävelen ovelle, jonka takana on 88-vuotiaan äitini nykyinen koti.

Äitini on vuodepotilas, peruuttamattomasti. Yhteys oman huoneen ulkopuoliseen maailmaan avautuu oven, ikkunan ja television kautta. Monien fyysisten vaivojen ja etenevän muistisairauden takia hän tarvitsee ammattitaitoista hoivaa vuorokauden ympäri. Hänen hoidostaan huolehtivat ammattilaiset.
Olen oppinut luottamaan heidän huolenpitonsa laadukkuuteen. Minun tehtäväni on pitää yllä äidin luottamusta siihen, että häntä ei ole unohdettu tähän huoneeseen perheyhteisön ulkopuolelle.

Hoitokodin henkilökuntaa tarvitsen viimeistään vierailun siinä vaiheessa, kun poistun osastolta. Vain työntekijöillä on avain seinässä olevaan laitteeseen, jolla ovi aukeaa.

Näihin hetkiin eivät kohtaamiset sentään jää. Vakituiset hoitajat ovat tulleet tutuiksi, vaikka tapaamiset ovat useimmiten lyhyitä juttutuokioita äidin luona tai henkilökunnan tilojen ovella.

Yhteydenpito äidin hoitajien kanssa on tärkeää. Heidän ammatillinen otteensa ja kommentointinsa tuntuu lohdulliselta, kun äidin muistisairauden eteneminen saa tunteeni tyrskyämään ja olon ahdistuneeksi. Olen saanut vastauksia kysymyksiini ja tietoa muistisairaan läheisen ymmärtäväisestä kohtaamisesta.

Ovi henkilökunnan tiloihin on usein suljettu. Joskus kaikki hoitajat istuvat pöydän ympärillä keskustelemassa. Päivittäisten raportointikeskusteluiden lisäksi yhteisiin palavereihin on usein muutenkin aihetta. Omaisia tämä saattaa ärsyttää. Puheyhteyden saaminen hoitohenkilökuntaan tuntuu vaikealta, kun hoitajat joko rientävät kiireisinä hoivatehtävissään tai istuvat toimistotiloissa palaveeraamassa.
Omaisten ja hoitajien välisen vuoropuhelun esteenä on kokemukseni mukaan useimmiten ajanpuute. Hoidettavia on käsipareihin suhteutettuna paljon ja he ovat yhä huonokuntoisempia.

Monet omaiset arastelevat hoitohenkilökunnan ”häiritsemistä”, vaikka mieltä askarruttavat kysymykset läheisen vointiin ja jokapäiväisen elämän sujumiseen liittyvistä asioista.

Vähitellen mieleen kertyy kiukkua ja epäluuloa. Tyrskyäviä tunteita puretaan ulkopuolisille, vaikka ainoa tapa selvittää tilanne olisi avoin ja rehellinen keskustelu hoivakodin henkilökunnan kanssa.

Vuoropuhelulla luottamukseen
Omaisten ja henkilökunnan välisen vuorovaikutuksen ongelmat tiedostetaan myös valtakunnallisissa omaisjärjestöissä.

– Suomalaisessa hoitokulttuurissa on todellista tarvetta omaisten ja ammattihenkilöstön välisen yhteistyön kehittämiseen. Omaiset ovat tärkeä hoidon ja hoivan kokonaisuutta, muistuttaa Omaisena edelleen- yhdistyksen projektivastaava Tuija Kotiranta.

Hän kaipaisi hoivalaitoksiin yleispätevää ohjeistusta siitä, miten hoidettavan omaiset pitäisi ottaa huomioon. Nykyisin kiinnostus omaisten ja henkilökunnan yhteistyöhön vaihtelee yksiköstä toiseen erittäinkin paljon. Hoitohenkilökunnan keskuudessa yksilöllinen asennoituminen on hyvin vaihtelevaa.
Tuija Kotiranta on kirjoittanut kaksi omaisten ja henkilökunnan välistä yhteistyötä käsittelevää opaskirjasta ”Omaisena edelleen” ja ”Omaiset osana hoidon ja hoivan kokonaisuutta”.

Kirjasten sisältö perustuu vuosina 2006-2008 toteutetun valtakunnallisen Omaisten tukiverkot VERSOT-kehittämisprojektin ”löytöihin”.

– Vuoropuhelun ja yhteistyön edistämiseksi on paljon tehtävissä. Lähtökohtana on tunnistaa jokaisen osapuolen, hoidettavan, omaisen ja henkilökunnan oma näkökulma ja tarpeet. Ratkaisevimmat hetket vuoropuhelun syntymiseen koetaan siinä vaiheessa, kun kodin ulkopuoliseen hoitoon siirrytään pysyvästi. Tässä elämänkaaren raskaassa kohdassa ammattihenkilöstöltä tarvitaan tukea ja rohkaisua. Jos siinä tulee pettymyksiä, niiden muisto säilyy pitkään, Tuija Kotiranta tietää.

Ongelmat eivät ratkea ilman keskusteluja
Voutilan palvelukeskuksen Uppsalankaaressa on tämän vuoden alusta paneuduttu entistä perusteellisemmin omaisyhteistyön edistämiseen. Yhteisten tavoitteiden ja käytäntöjen selkeyttämiseksi ja kirjaamiseksi on valmistumassa Kanta-Hämeen Polkka-hankkeen yhtenä projektina osaston oma opaskirjanen työnimellä Omaisyhteistyön käsikirja. Käsikirjan valmisteluun on liittynyt useita henkilöstön edustajien ja omaisten yhteisiä työpajoja.

Hoitajien mukaan asioista puhuminen on lisääntynyt ja jutustelun kynnys madaltunut, mutta vuorovaikutuksessa on vielä paljon kehittämisen varaa.

– Etenkin silloin, kun hoidettava ei enää itse pysty kertomaan toiveistaan ja tarpeistaan, omaisen on antamat tiedot ja toivomukset ovat meille erityisen tärkeitä. Hoidettavan elämänkaaren vaiheet, tavat, tottumukset, mieltymykset, mahdolliset pelkojen aiheet ovat hoitajille tärkeitä tietoja. Niitä ei hoitoneuvotteluissa kysellä uteliaisuudesta eikä tirkistelynhalusta, hoitajat muistuttavat.

Henkilökunnalle omaisten rankatkin tyytymättömyyden ilmaukset ovat tuttuja. Luopumisen vaikeus ja epärealistiset odotukset hoitomahdollisuuksista läheisen kunnon huonontuessa vaikeuttavat vuorovaikutusta. Kaikki eivät jaksa hyväksyä sitä, että läheisen ihmisen elämä lähenee loppuaan.

– Tavoitteena on aina päästä keskusteluyhteyteen ja sitä kautta selvittää tilanne rauhallisesti. Ilman keskusteluita ei mikään ongelma ratkea. Ääritilanteissa pyydetään apua työtovereilta ja joskus esimieheltäkin. Tunnetaakkojen purkamisessa hoitajille tärkeitä ovat tuuletustilanteet eli mahdollisuus jakaa kokemuksia ja purkaa mieltään omassa työyhteisössä, hoitajien tiimipalaverin muistio kiteyttää.

Henkilökunta toivoo opaskirjasen selkiyttävän omaisten roolia ja rohkaisevan heitä vuoropuheluun. Keskeinen toivomus on, että omaiset jaksaisivat olla mukana hoivalaitoksessa asuvan läheisensä elämässä. Omaisia ei kukaan voi korvata.

Omainen ilahtuu, kun hoitaja tulee pyytämättä juttelemaan
– On ilahduttavaa, jos hoitaja joskus, esimerkiksi vierailun yhteydessä tulee juttelemaan ja ehtii jopa istahtaa hetkeksi. Henkilökunnan omaehtoinen omaisen lähestyminen on liian harvinaista. Yleensä kun näin tapahtuu, hoitajalla on jotain kielteistä asiaa, kuten asukkaan käytöksestä valittamista.

Näin sanoo hämeenlinnalaisen hoiva-asukkaan omainen, jolle on kertynyt läheisensä sairauden aikana kahdeksan vuoden kokemus kohtaamisista useiden eri laitosten henkilökunnan kanssa.
Hän toivoo henkilökunnalta aktiivisuutta vuoropuheluun, koska on huomannut, että omaiset usein aristelevat lähestyä hoitajia.
Itse hän kuvailee olevansa pääsääntöisesti tyytyväinen sekä läheisensä hoivaan että yhteistyöhön henkilökunnan kanssa.
Kuitenkin on olemassa se aika iso mutta.

– Laitokset ovat yleistasoltaan hyvin varusteltuja ja siistejä, ruoka on aivan kelvollista, henkilökunnasta jokainen on yksilönä miellyttävä, mutta yksikön yhteishenki ei aina pelaa. Se vaikuttaa ilmapiiriin ja heijastuu sekä hoidettaviin että omaisiin. Työyhteisön kaikki jäsenet eivät välttämättä jaa samoja tavoitteita. Saman talon sisälläkin eri osastot ja yksiköt voivat olla hyvin erilaisia. Tämä ilmenee eri osastoilla käyvien omaisten keskusteluissa, useamman kerran viikossa laitoksessa vieraileva haastateltava kertoo.

Henkilökunnan suuri vaihtuvuus harmittaa
Hoivalaitosten asukkaat ja heidän omaisensa arvostavat pitkäaikaisia työntekijöitä, joiden kanssa syntyy luottamuksellinen kontakti. Tällaiset tutut hoitajat tuovat turvallisuuden tunnetta elämään, jossa niin monesta asiasta on jouduttu ja joudutaan luopumaan.

Parhaimmillaan hoitaja muistaa asukkaan kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ja pystyy ilahduttamaan häntä vaikkapa valitsemalla oikean televisio-ohjelman tai lehtiartikkelin katsottavaksi. Tällainen yksilöllinen huomioiminen tuntuu omaisestakin hyvältä.

– Hämeenlinnankin hoivakodeissa henkilökunnan vaihtuvuus on valtava, se on todella ikävä asia. Olosuhteiden pakosta monet kauniit ajatukset ja suunnitelmat jäävät vain puheiden tasolle.
Erityisen paljon tukea omaiset kaipaavat hänen kokemustensa mukaan siinä vaiheessa, kun perheenjäsen joutuu pysyvästi laitoshoitoon.

– Se on niin raskas ja hämmentävä tilanne, että asiantuntijoiden tukea kaivattaisiin nykyistä enemmän. Vertaisjärjestöt kyllä tekevät hyvää työtä, mutta myös laitosten sisällä on tärkeää kiinnittää tähän enemmän huomiota.
Vierailuista virkistystä muillekin kuin omalle äidille
Hämeenlinnalainen Terttu Karumaa käy lähes päivittäin tervehtimässä Voutilakeskuksen Uppsalankaaressa asuvaa äitiään. Hänen vanhempansa siirtyivät sinne terveyskeskuksesta pitkältä hoitojaksolta kaksi vuotta sitten.

– Olen ollut erittäin tyytyväinen yhteistoimintaan henkilökunnan kanssa. Erityisen arvokasta turvallinen hoito ja huomaavainen kohtelu oli isäni sairauden ja poismenon eri vaiheissa. Minulle henkilökunta oli suurena tukena, kun en ainoana lapsena ole voinut jakaa asiaa sisarusten kanssa.

Hoitokotivierailuillaan hän on saanut nähdä, että moni vanhus kaipaa omaisiaan ja odottaa heitä turhaan luokseen. Vakituiset vieraat voivat ilahduttaa heitäkin käynneillään.

Päiväsalissa istuvien loputon television tuijottelu alkoi vaivata Terttu Karumaata sen verran, että hän ryhtyi miettimään sille jotakin vaihtoehtoa.

– Olen mukana Marttojen toiminnassa ja sain sieltä mukaani pari yhdistyksen jäsentä viriketoimintaan tänne. Yhdessä asukkaiden kanssa on muun muassa leivottu ja tehty joulukortteja ja saatu huomata, miten mieleistä tällainen toiminta on. Television ääressä vanhukset istuivat mykkinä ja ilmeettöminä, yhdessä puuhatessa syntyy juttelua ja kontakteja, Terttu Karumaa kertoo hymyillen. Seuraavaksi on suunnitelmissa pääsiäiskorttien askartelua ja kevään edistyessä parvekkeen kauniiksi laittamista yhdessä.

Terttu Karumaa on ollut jäsenenä Uppsalankaaren omaisyhteistyön käsikirjan työpajoissa ja pitää hanketta tarpeellisena.

– Kaikki kehittämistoiminta on tärkeää, sillä kun meidän sukupolvi tulee hoivalaitosikään, olemme varmasti vaativaisempia asukkaita kuin vanhempiemme ikäpolvi, Terttu Karumaa ennakoi.

Tuula Heinänen