Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

Olen toiminut HPK:n 2001-syntyneiden (Mussukat vol.3) päävalmentajana viime keväästä asti. Jännittävin huomioni on, ettei kyseinen valmennustoiminta käytännössä poikkea juuri mitenkään siitä valmennustoiminnasta, jonka olen kokenut aikoinaan vaikkapa SM-liigassa Pelicansin päävalmentajana tai Mestiksessä KooKoon päävalmentajana tai muutama vuosi sitten HPK:n B-junioreissa (Mussukat vol.1 ja vol.2).
 
Olipa taso mikä tahansa, valmentamiseen pätevät samat lainalaisuudet. Katsotaanpa asiaa lähemmin.
 
Voitosta pelataan
 
Kaiken urheilemisen perusta on kilpailemisessa. Riippumatta ikä- tahi sarjatasosta joukkuelajeissa kilpaillaan kahdella tasolla: on joukkueen sisäinen pelaajien välinen kilpailu; ja on eri joukkueiden välinen kilpailu. Tuo on koko toiminnan raami.
 
Tokikaan 12-vuotiaiden peleissä voittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin liigapeleissä. Lasten ja nuorten kanssa voittamistakin tärkeämpää on yksilöiden kehittyminen. Mutta pätevä valmentaja ei mene junioreissakaan sen taakse, ettei voittaminen ole tärkeää, että vain pelaajien kehittäminen on se juttu. On nimittäin niin, että kokonaisvaltaisesti onnistuva valmennustoiminta jo junioreissa on sellaista, jossa valmentaja kehittää paitsi yksilöä myös auttaa joukkuettaan saamaan kaiken irti itsestään.
 
Yleensä yksilöä kehittävä toiminta on myös joukkuetasolla voittavaa toimintaa. Toki tässä pitää ottaa suhteellisuudentajuisesti huomioon se, mikä on aina kunkin lasten tai nuorten joukkueen lähtötasoa suhteessa kilpailijoihin. Muotoilisin, että voittaminen ei ole itseisarvo, mutta voittamisella on jonkin verran ja aika paljonkin itseisarvoa.
 
Perhosia vatsassa
 
Voi kuulostaa yllättävältä, mutta kun herään pelipäivän aamuna, minulla on Mussukoiden (vol.3) suhteen yhtä paljon perhosia vatsassa kuin oli aikoinaan niiden pelipäivien aamuina, jolloin valmensin ammatikseni ammattilais- ja puoliammattilaisjoukkueita.
 
Ja yhtälailla olo on suorastaan sietämättömän jännittynyt siinä noin 10 minuuttia ennen matsin alkua, kun kaikki voitava on tehty peliin valmistamisen suhteen. Ei ole väliä, onko alkamassa peli Ilveksen nollaykkösiä vai Jokereiden liigajoukkuetta vastaan. Valmentajana fiilis on tismalleen sama.
 
Valmentajille yhteinen kokemus läpi linjan on tuo juuri ennen ottelua nouseva jännitys, joka laukeaa vasta sillä samalla sekunnilla, kun tuomari pudottaa ensimmäisen kerran kiekon jäähän. Sen jälkeen adrenaliini ottaa vallan ja alkaa pelinjohtaminen kaikin käytettävissä olevin konstein.
 
Pelaajien peli
 
Se, että olen nykyään huomattavasti parempi jääkiekkovalmentaja kuin aikoinaan liigajoukkueen peräsimessä, on toki johtanut siihen, että otteluiden jännittäminen on saanut jotenkin jäsentyneemmän muodon.
 
Eräänlainen filosofinen kokemuksen tuoma oivallukseni on, jos hieman kärjistän, se, että edessä ja käsillä oleva matsi tapahtuu ja toteutuu minusta huolimatta. Kyse on vaikeasti selitettävissä olevalla silleen jättämisen eetoksella. Osin tämä liittyy siihen, että olen tajunnut suurimman ja tärkeimmän osan valmistautumistyöstä tapahtuvan alkamassa olevaan otteluun jo aiemmin treeneissä ja edellisissä peleissä ja niiden jälkipuruissa.
 
Ja samalla on kuitenkin voimassa se, että päävalmentajan on johdettava pelipäivää ja peliä selkeällä mutta jotenkin sillä tavalla näkymättömällä otteella, että pelaajat saavat kokea olevansa pelin tärkein osa.
 
Pojat ovat poikia
 
Usein ajatellaan, että liigatasolla pelaajat ovat sitten jotenkin ikään kuin ammattimaisempia ja enemmän ammattilaisia kuin vaikkapa 12-vuotiaat juniorit ovat. Tämä pitää paikkansa, mutta vain osin. Ehkä lopunperin ero onkin vain siinä, että toiset saavat palkkaa, toiset eivät.
 
Olen nimittäin huomannut, että tavoitteellisesti ja päämäärätietoisesti harjoittelevien ja pelaavien pelaajien määrä suhteessa aiheeseen löysemmin suhtautuviin kavereihin on miehissä ja pojissa hämmästyttävän sama. Vaikka toki mittakaava on eri, niin uskokaa tai älkää, sekä minun Mussukoissani (vol.3) että Pasi Arvosen HPK:n liigajoukkueessa on samassa suhteessa kaikkensa likoon laittavia pelaajia ja sitten niitä, jotka menevät siitä, mistä aita on matalin.
 
Siinä mielessä 12-vuotiaiden valmentaminen on mielekkäämpää touhua kuin aikuisten valmentaminen, että edellisiin voi vaikuttaa kaikkineen huomattavasti enemmän kuin jälkimmäisiin.
 
Asiasanat