Uutiset

Moni meistä menettää oikeustoimikelpoisuutensa

Saatto- ja kivunhoito ovat olleet syksyn aikana esillä monissa tiedotusvälineissä. Vaikka epäilemättä kaikki tunnustavat saattohoidon ja kivunlievityksen tärkeiksi aiheiksi, voi niiden ympärillä käytävässä keskustelussa nähdä silti kaksi vastakkaista puolta.

Saattohoidon taso huolettaa ennen kaikkea omaisia ja potilaita sekä monia hoitajia ja lääkäreitä. Vastaleiriläisetkin, jotka ainakin mediassa ovat pääosin olleet virkamiehiä, myöntävät ongelmia löytyvän, mutta pitävät tasoa pääasiassa hyvänä.

Missäpä terveydenhuoltoon liittyvässä asiassa ei ongelmia olisi? kuuluu jälkimmäisten esittämä tökerö perustelu.

Yksittäistä hoitajaa tuskin voi syyttää siitä, että aikaa tai yksityistä tilaa ei jokaiselle potilaalle kyetä riittävästi tarjoamaan. Vaikka hoitaja ei tilanteeseen olekaan syypää, tulee puutteisiin suhtautua vakavasti. Parempaa on lupa vaatia ja odottaa. Se, että suurin osa potilaista saa melko hyvää hoitoa, ei riitä.

Jotta hoitoa olisi edes teoriassa mahdollista järjestää kunkin oman toiveen mukaisesti, kehotetaan meitä kaikki kirjoittamaan oma hoitotestamentti.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla hoitotestamentin kerrotaan olevan ”henkilön tahdonilmaus omasta hoidostaan, jos hän vakavan sairauden, onnettomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi menettää oikeustoimikelpoisuutensa”.

Lääketiede on kehittynyt huimaavan pitkälle, ja voimme elää aina vain kauemmin – mikä usein tarkoittaa oikeustoimikelpoisuuden menettämistä joko ennemmin tai myöhemmin. Niinpä hoitotestamenteista on tullut entistä tärkeämpiä.

Koska nuorena on kuolematon, tuntuu ajatus hoitotestamentin kirjoittamisesta mielestäni turhalta ja vaikealta. Arkisistakin asioista päättäminen on tässä elämäntilanteessa usein hankalaa, joten en pystyisi tekemään päätöstä elämäni ylläpitämisestä keinotekoisesti.

Vaan eipä hätää, sillä malliksi ja innoitukseksi on lehdistä saanut lukea hoitoalan ammattilaisten omia hoitotestamentteja. Niitä apinoimalla voi yrittää varmistaa itselleen mahdollisimman inhimillisen kohtelun, sillä ammattilaisen jos jonkun luulisi tietävän, mitä kannatta vaatia.

Paitsi elämän keinotekoisesta ylläpitämisestä, puhutaan lehdissä esitellyissä hoitotahdoissa elämänlaatua parantavista ja ajankulua edistävistä arkisista seikoista.

Tahdoissa toivotaan itsestään selviltä kuulostavia asioita, kuten mahdollisuutta keskustella kuolemasta, päästä välillä ulos ja saada tarpeeksi vahvoja lääkkeitä kipuihin.

Vaan löytyy hoitoalan työntekijöiden toiveista mahdottomiltakin kuulostavia kohtia. Jos ajasta ja yksityisestä tilasta on kiistatta puute, tuntuu lähes itsekkyydeltä kirjata tahtoon pyynnöt omasta huoneesta ja pääsystä ulkoilemaan koska tahansa.

Tai ehkä tarkoitus on vain asettaa rima niin korkealle, että sen pudottamallakin saatto- ja kivunhoitoon saadaan aikaan valtakunnallisia parannuksia.

Kiira Koskela