Kolumnit Uutiset

Monikulttuurisuutta edistämässä

Joistakin kirjoituksista tulee nuoskalumessa alamäkeen vyöryvän lumipallon kaltaisia, ne paisuvat paisumistaan – toisinaan yli ja ohi varsinaisen sisältönsä ja tarkoituksensa, minkä jälkeen halkeavat, mutta jättävät silti jälkensä. Sanan mahti on yhä voimissaan. Niin on hyvä, koska sanoilla maailmaa jäsennetään.

Luin suurella mielenkiinnolla toimittaja ja kirjailija Umayya Abu-Hannan kirjoituksen, jossa hän kertoi pienen adoptiotyttärensä Suomessa kohtaamasta rasismista. Luin jutun tuoreeltaan viikko sitten sunnuntaina, kun monet facebook-kaverit olivat sen valppaasti linkittäneet.

Pelkässä paperissa juttu ei olisi saanut siipiä alleen, siipiä, jotka lennättivät kirjoituksen hs.fi-verkkopalvelun vuoden luetuimmaksi. Viime perjantaina juttu oli luettu puoli miljoonaa kertaa.

Sentään aivan kaikki juttua klikanneet eivät ole sitä erilaisilla foorumeilla kommentoineet, mutta varmaa on, että kirjoitus on yksi kaikkien aikojen kehutuimmista – ja myös vihatuimmista. Kukaan ei jaksa selata kaikkia ketjuja, mutta joukossa on asiallisia vastauksia ja valtavasti myös kieriskelyä syvällä suomalaisen surkean itsetunnon syövereissä.

Vieläkään meille ei myöskään saisi kukaan ”ulkopuolinen” tulla sanomaan, miten meidän pitäisi asiamme hoitaa. – Miksi ei saisi?

Masentavinta ovat henkilöön kohdistuvat aggressiot ja rintamalinjojen jyrkkyys. Kyllä perusteltua kritiikkiä puoleen ja toiseen pitää sietää. Eihän muuten tapahdu kehitystä. Onneksi Suomi on jo erilainen kuin silloin, kun ensimmäinen musta mies Hauholla nähtiin.

Umayya Abu-Hanna on taitava kirjoittaja. Lisäksi hän on paljon julkisuudessa esiintyneenä ja ärsyttävyyteen asti teräväsanaisena otollinen kohde kritiikille. Yhtä helppo karismaattista kirjoittajaa ja henkilöä on myös myötäillä ja pitää totuuden apostolina.

Juttu oli varmaankin totuudenmukainen, mutta täytti samalla sydäntä särkeviä sanavalintoja myöten kaikki loisteliaan kansankiihotuksen tunnusmerkit. Jos kirjoittajan tarkoitus oli provosoida, hän onnistui satakymmenenprosenttisesti.

Äidin ja tyttären kohtelu on ollut kerrassaan törkeää, kun iäkäs nainenkin on huutanut neekeriä päin naamaa. Ei niin saa tehdä! Syvä samastuminen saa maan hiljaisimmatkin yhtymään huutoon.

Kirjoittajan kuvailemaan tapaan eivät käyttäydy suomalaiset iäkkäät naishenkilöt keskimäärin, vaan mitä ilmeisimmin kyseessä on ns. yksittäistapaus. Tämä on ns. virallinen totuus, mutta tässä asiakokonaisuudessa se on jälleen kerran yhtä tyhjän kanssa. Itse kukin kuulee vain oman huutonsa, eikä sitä voi kutsua keskusteluksi. Silloin voi olla viisainta vaieta.

Umayya Abu-Hanna sanoo jälkikommenteissaan, että Suomi alkaa olla kypsä muutokselle kohti monikulttuurisuutta. On harmillista, että toimittaja-kirjailija ei enää asu Suomessa monikulttuurisuutta edistämässä.

Päivän lehti

3.4.2020