Kolumnit Uutiset

Monta kuvaa Urho Kekkosesta

Urho Kekkonen puhuttaa yhä, 30 vuotta kuolemansa jälkeen.

Neljännesvuosisadan maatamme johtaneen presidentin elämä nousi otsikoihin, kun presidentin luottotoimittaja ja läheinen ystävä Maarit Tyrkkö kirjoitti muistelmateoksen Kekkosen viimeisistä vuosista.

Kirjailija valottaa teoksessaan presidenttimme inhimillistä puolta pelkoineen aina kunnon lopulliseen romahtamiseen asti.

Aineisto tuo uutta valoa Kekkosen viime vuosista, mutta on vain yksi pieni osa kiitetyn ja kiistellyn päämiehemme elämästä.

Kekkonen herätti presidenttinä voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Pahimman suomettumisen aikaan mölyt pidettiin mahassa yya-sopimuksen hengessä.

Tunnusomaista Kekkos-tutkimuksille on asenteellisuus. Esimerkiksi Kekkosen poliittisesta elämästä lukuisia kirjoja kirjoittanut Juhani Suomi näkee virheettömän reaalipoliitikon, joka ajaa vain Suomen etua.

Tietokirjailija Hannu Rautkallio käsittelee Kekkosen toimia tasan päinvastaisesta näkökulmasta. Hänen tutkimustensa johtopäätös on, että Kekkonen vehkeili Neuvostoliiton johtajien kanssa pönkittääkseen vain omaa valtaansa.

Yksi tavoite oli eristää SDP pysyvästi sisäpoliittisesta vallankäytöstä ja varmistaa Kekkosen uudelleenvalinta 1962.

Myös Lasse Lehtisen väitöskirja Kekkosen ja SDP:n suhteista vuosina 1941–1981 luo hyvin kriittisen kuvan Kekkosen toimista. Vallantäyteys ja idän uhan liioittelu oman aseman pönkittämiseksi tulivat hyvin esiin kirjassa.

Tuskin Kekkosen poliittisesta toiminnasta saadaan koskaan ristiriidatonta kokonaiskuvaa.

Kekkonen oli ennen kaikkea reaalipoliitikko, jolla oli kyky haistella muutoksen tuulia ja toimia niiden mukaan.

Vielä 1936 Kekkonen harmitteli, kun suomalaisurheilijat eivät tehneet natsitervehdystä Berlinin olympialaisissa. 1941 kesällä hän oli valmis siirtämään Suomen rajoja Saksan liittolaisena Kuolaan ja Aunukseen, mutta jo 1942 marraskuussa hän muutti täysin kantansa.

Vuodesta 1944 lähtien Kekkonen kehotti koko Suomea pidättäytymään kaikesta itänaapurin arvostelusta.

Ristiriitaisia tulkintoja ei pidäkään ihmetellä. Niille on oikeutuksensa. Auki jää kuitenkin peruskysymys: menikö Kekkosen vallanhimo yli kaiken muun, vain oliko se sittenkin vain väline Suomen edun ajamiseen Kremlin jatkuvan painostuksen alla?