Uutiset

Multasormet syyhyävät

Kevät on kummallista aikaa. Paitsi että luonto herää automaattisesti pukkamaan maasta jos jonkinmoista versoa, alkaa suomalaisten ajatusmaailma oudosti vihertää lumivalkeiden ja loputtomantuntuisten talvikuukausien jälkeen.

On kertakaikkiaan aivan pakko päästä törkkäämään talven aikana tumpuissa pehmenneet kätöset syvälle mullan uumeniin ja istuttamaan jotain.

Ihan sama, mitä.

Kesän kukkien valinta ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä, sillä mainoslehtiset pursuavat kuvia toinen toistaan ihanammista kukista: pirtsakoista orvokeista, monivuotisista perennoista, ruukuistaan yli tursuavista amppelikukista ja ties mistä kivikkokasveista.

Näin yöhallojen aikaan pitäisi vain löytää ilokseen aluksi sellaisia kukkasia, jotka eivät varsiaan notkauta pikku pakkasista.

Koskapa keväaurinko pääsi harsosuojauksesta huolimatta turmelemaan pihan havukasvillisuutta, on kaikenlaisia tuijia, katajia ja muita havupuita katseltava lehtisistä myös ”sillä silmällä”.

Vaikka siippa yrittää toppuutella, että ”säilyihän niistä nyt hengissä suurin osa ja ei kai koko pihaa tarvitse kukilla peittää”, niin viherpeukalo ei osaa itseään hillitä.

”Pakko on saada tuo ja tuo, ja katso, mikä ihana uutuus”, kuulen itseni huokailevan, ja rynnistän saman tien viherostoksille.

Multasormihulluus ei suinkaan ole iskenyt pelkästään minuun, sillä puutarhamyymälöissä rynnistellään näinä päivinä lähes kyynärpäätaktiikalla.

Muhkein havupuu ja turpein kukka kannattaakin nakata heti kainaloon, sillä jos selkäsi käännät, niin jo on vierustoveri, tuo niin ikään istutusyyhystä kärsivä, ehtinyt siepata ne omiin kärryihinsä. Siinä eivät enää paljon mulkoilut auta.

Vain nopeat elävät, sanotaan.

Auto erilaisia horsmia, havuja sekä kasvimaahan kylvettäviä antimia pullottaen en meinaa malttaa ajaa rajoitusten mukaan takaisin kotiin – niin kiire on päästä istuttelemaan uusia aarteitani. Yllättäen niitä on kertynyt matkaan huomattavasti enemmän kuin alunperin suunnittelin.

Siinäpä talsin ensin kilometrin jos toisenkin, kun etsiskelen tontilta hankinnoilleni sopivimpia paikkoja nyppien samalla takapuoli pystyssä ensimmäisiä rikkaruohoja pihamaasta.

Kun vihdoin pääsen käsiksi itse istutustyöhön, ajantaju katoaa lähes totaalisesti.

Lapion varteen on päästävä heti aamukahvien jälkeen, ja sisälle ei ehdi ennen kuin aurinko alkaa laskea. Hiki hatussa kaivan uusille puille kuoppia, ruopsuttelen kukkapenkkejä, kannan ruukkuihin tekemiäni asetelmia ympäri pihaa, käännän kasvimaata. Loppukesä kuluukin penkkejäni kitkien ja kastellen.

”Hulluja nuo Lähdekorvet”, ajattelen mielessäni naapureiden supisevan. He kun ovat joutuneet todistamaan tätä samaa näytelmää kesä toisensa jälkeen.

Ymmärrän heitä. Itseäni en niinkään.