Uutiset

Mummous on nouseva trendi

Sitä mukaa, kun suuret ikäluokat ovat siirtyneet isovanhempien kastiin, isovanhemmuus ja aivan erityisesti mummous on saanut lisää huomiota mediassa.

Innokkaimmin aiheeseen ovat luonnollisesti tarttuneet naistenlehdet. On mummoni ja minä-tyyppisiä juttusarjoja sekä herttaisuutta huokuvia juttuja julkkismummouden onnesta. On trendikästä olla mummo tai mummi tai fiinimmissä piireissä isoäiti.

Mikäs siinä, kunhan isoäitiyden ympärille ei ryhdytä keräämään liikaa myyttistä hohdetta ja suorituspaineita, kuten aikanaan kasattiin äitiyteen. Me naiset kun olemme mummoinakin oikeutettuja toimimaan oman persoonamme ja elämäntilanteemme mukaan.

Ihan niinkuin miehetkin, joiden vaarius, ukkius tai isoisyys ei ole noussut palstoille läheskään siinä määrin kuin mummous. Miehiä ei tyypitellä yhtä helposti kuin naisia, eivätkä he eivät useinkaan ole yhtä valmiita poseerailemaan tunteineen julkisuudessa.

Minua ärsyttävät yhtä lailla ylettömän nuorekkaita ja seksikkäitä, harrikalla kaasuttelevia mummoja ylistävät vuodatukset kuin ”nyt omistaudun vain ihanille lapsenlapsilleni” – hymistelyt. Molemmat lähtevät liikkeelle esiteltävän isoäidin omasta egosta ja erinomaisuudesta, jonka korostamisessa lapsenlapset ovat oivaa rekvisiittaa.

Oikeasti mummouden ydin on mummon ja lapsen keskinäisessä suhteessa. Parhaimmillaan mummolla on aikaa ja voimia olla aikuinen, jonka hyväksynnästä ja lämpimästä kiinnostuksesta lapsi voi olla varma. Pienelle ihmiselle on äärettömän tärkeää tuntea olevansa ilon aihe.

Suuri osa meistä nykymummoista joutuu tyytymään siihen, että oma ansiotyö haukkaa ison osan ajasta ja energiasta. Jos lapsenlapset vielä asuvat toisella paikkakunnalla, jopa toisessa maassa, yhteisiä hetkiä tuntuu olevan aivan liian vähän.

Työelämässä puurtavat etämummot saattavat kadehtia niitä isoäitejä, jotka tapaavat ja hoitavat lapsenlapsiaan päivittäin. Jotkut heistä ovat niin pirteitä, että nauttivat tästä, jotkut myöntävät rehellisesti, että voimille ottaa.

Mummojen ulkoisen muutoksen suuruus todellistuu vaikkapa omien mummojen 60-vuotispäiväkuvien äärellä. 1950-luvulla otetuissa valokuvissa molemmilla on yllään tumma leninki, jossa on valkoinen kaulus. Hiukset ovat nutturalla tiukasti taakse kammattuina. Perheensä ja lähipiirinsä syvästi arvostamat naiset katsovat kameraan vakavina ja levollisina.

Liftaavista kasvonaamioista sen paremmin kuin ladyfarkuista hillityin niittikoristein kumpikaan ei taatusti tiennyt mitään, tuskin ehtivät naisenrooliaankaan mietiskellä. Kannattaneeko sääliä vai kadehtia?

Päivän lehti

21.1.2020