Mussukat (vol.3)

 

Otan ensi kaudella kontolleni ja valmentaakseni HPK:n 01-syntyneet pojat. Pääsen jatkamaan sitä hyvää työtä, josta vuosia vastasi Jarkko Savijoki ja käsillä olevan sesongin Mikko Satama. Olen osaltani ollut joukkueen mukana vaihtelevasti alusta asti, menossa on jo kaikkiaan viides kausi. Kausina 2009–2010  ja 2010–2011 en toimintaan ehtinyt juurikaan osallistua, koska valmensin Kerhon maineikkaita B-junioreita eli Mussukoita (vol.1 ja vol.2).
 
Nyt on edessä uusi projekti: Mussukat (vol.3). Teimme valmennuspäällikkö Timo Lehkosen kanssa kahden vuoden sopimuksen, mutta henkisesti ole valmis viemään pojat vähintään C-junioreihin asti.
Oli helppo paiskata kättä Lehkosen kanssa. Siinä on sentään ukko, joka on valmentanut jääkiekkoa olympialaisissa asti. Tiedän osaamiseni ja arvoni alan ammattilaisena, mutta Lehkonen kuuluu siihen kouralliseen suomalaisia lätkäjätkiä, jolta myös minä voin oppia valmentamisesta.
 
Emme ole jääkiekosta kaikilta osin samaa mieltä, mutta se on herkullisin mahdollinen lähtökohta. Toki tärkeää on, että isossa kuvassa olemme samoilla linjoilla.
 
Lehkonen on meidän juniorivalmentajien päävalmentaja. Lehkonen määrittää taululle kehykset, me koutsit maalaamme sisällön. Yhteisestä pelikirjasta pidetään kiinni, siitä ei livetä.
 
Kun Lehkonen linjaa, että juniori-Kerhossa pelataan suomalaisen jääkiekkoilun Meidän Pelin jalostuneempaa versiota, Taitavien Valintojen Jääkiekkoa, voimisteluttaa se myös omaa ajatteluani johtavana jääkiekkoanalyytikkona. Olenkin jo käärinyt hihani ja alkanut hahmotella ja luonnostella pelikirjaa Mussukoille (vol.3).
 
Yksilöiden taidossa ja joukkueen iskukyvyssä lähdemme sopivalta takamatkalta jo ihan täällä Hämeessä. Juuri nyt emme pärjää esimerkiksi Ilveksen ja Tapparan kärkijoukkueille alkuunkaan. Tosin kyse on kaukaa viisaasta strategiasta. Siinä, missä Tampereella ja monella muulla paikkakunnalla on ajettu jo vuosia kaasu aivan pohjassa, HPK:ssa on kiiruhdettu maltilla. Sanokaa minun sanoneen, neljän vuoden päästä C:n SM-sarjassa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, jos tällainen raamatullinen sanonta sallitaan.
 
HPK:sta on sanottava vilpittömästi se, että seurassa lasten juniorijääkiekko on sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Siinä, missä Pallokerhossa siirrytään kilpajääkiekkoiluun 12-vuotiaissa, muualla edetään asian kanssa jo vuosia aiemmin. Itselleni tämä näyttäytyy muun muassa siten, että pääsen valitsemaan Mussukkani (vol.3) verrattain laajasta pelaajamassasta. Pudokkaita on matkan varrella ollut todella vähän.
 
Aion Mussukoiden (vol.3) koutsina toteuttaa kaksi tärkeää linjaa.
 
Ensimmäinen on se, että meillä on oltava päivästä toiseen mukavaa yhdessä. Eikä siinä kaikki, pyrimme enempään. Kun joskus kaikkien kymmenien ja satojen pelien jälkeen kohtaan vuosien päästä nämä pelaajani, jokainen katsoo minua silmiin ja toteaa: Se oli hienoa aikaa!
 
Toinen on se, jonka ilmaisin Lehkoselle sanoin: Tavoitteeni on auttaa valmentajana pelaajiani niin, että vähintään viidestä pojasta tulee parempia kuin Teemusta, Otosta, Robertista, Villestä ja Juusosta.
 
Humanistina ja lätkäjätkänä ajattelen, että on yhdistettävissä vaivatta inhimillinen poikaporukan rapsakka ja mielekäs yhdessäelo sekä perusta tulla huippu-urheilijaksi ja ammattilaiseksi. Minun myllystäni tulee kasvamaan hyviä ihmisiä yhteiskuntaan ja samalla tukku jääkiekon ammattilaisia.
 
Erikseen haluan linjata sen, että Mussukoiden (vol.3) on ilmaistava valmentajalleen päivittäin se, onko läksyt tehty vai ei. Periaatteemme tulee olemaan: ensin elämä, sitten jääkiekko. Ja kun elämä on kunnossa, sen jälkeen jääkiekko on helppoa kuin heinänteko. On nimittäin realismia, että vain osalle pojista jääkiekosta tulee ammatti. Valtaosa saa jääkiekosta hyvän harrastuksen ja elämä aukeaa jonkin normaalin ammatin kautta.
 
Pelaajien vanhemmille yhtälössä varattu tärkeä rooli: kannusta, kuljeta ja kustanna eli KKK-periaate.
 
Oma isäni Martti Sihvonen sanoo: Kaikkein kovin osa on vanhemmilla. On niin vaikea pysyä housuissaan, kun kyseessä on oma lapsi. Suurin osa vanhemmista ei osaa kuviota. Tulee ylilyöntejä, jotka eivät auta mitään, päinvastoin. Aina kannattaisi nukkua yö tai kaksi, rauhoittua, ja miettiä sittenkin vielä kerran. Tie on niin pitkä. Kyse ei ole tämän päivän treeneistä. Ei tästä pelistä. Ei tämän viikon kokoonpanosta. Ei edes tästä yhdestä talvesta. Tulee seuraava. Ja sitä seuraava. Kuka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa. Mutta viimeisen narun odottamiseen menee vuosia. Suurin osa vanhemmista ei jaksa odottaa. Pilaavat homman kesken kaiken. Ainoa ohje, jonka voi lapselleen antaa, kuuluu: ole kärsivällinen, harjoittele lisää, aikasi vielä koittaa.
 
Isäni Martin myllystä tuli yksi kapinen SM-liiga-pelaaja (tunnetaan nykyään myös Johtavana) ja kolminkertainen Suomenmestari ja kolminkertainen MM-mitalisti (Veljeni Leijonamieli Toni Sihvonen).
 
Muutaman kymmenen kertaa isä-Martti muistelee luulleensa, että hänen poikiaan oli kohdeltu valmentajien taholta väärin. Mutta aina malttinsa säilytettyään hän kuitenkin pääsi yli harhoistaan.
 
Valmentajiin ei voi vaikuttaa. Voi vain kuljettaa, kannustaa ja kustantaa. Ylivertainen isä-Martti oli poikiensa kannustamisessa. Se tuotti tulosta. Jääkiekko vie hänen poikansa hautaan asti.